tiistai 27. syyskuuta 2016

Kun sota murtaa mielen***½

                        Yksi jatkosodassa järkkyneistä 15700:sta sotilaasta. SA kuva.

Y-Kinon ensi-iltaan tulee ensi lauantaina Timo Korhosen ohjaama tärkeä dokumenttielokuva Sodan murtamat (2016). Se kertoo suomalaisista nuorista miehistä, jotka lähtivät puolustamaan isänmaata sotaan, mutta joiden mieli järkkyi rintamalla. Dokumentissa puheenvuoron saavat veteraanien lapset, jotka joutuivat kotioloissa kohtaamaan vaietun kansallisen trauman.

Elokuvassa haastatellut kahdeksan lasta kertovat rohkeasti sen, millainen kodin todellisuus oli murtuneen isän palattua sodasta. Taistelutrauman satuttama mies ei pystynyt enää palaamaan täysin arjen asioihin. Hän saattoi olla sulkeutunut, tuntematon, väkivaltainen tai pahasti alkoholisoitunut – tai sitten siipirikko sotilas vaikeni tyystin sodan kauhuista perhettään suojellakseen.

Jatkosodassa 19411944 sai 191 miestä Mannerheim-ristin ritarin arvon. Samaan aikaan noin 15700 miestä joutui sotapsykiatriseen hoitoon. Sodan jälkeen sotasairaalat suljettiin ripeästi ja traumatisoituneet miehet jätettiin perheidensä kontolle. Tuhannet lapset joutuivat kuuntelemaan isiensä järkyttäviä sotakokemuksia.

Rintamalla olleiden jälkeläiset ovat halunneet selvittää syyt isiensä väkivaltaisuuteen, alkoholismiin ja häpeän tunteeseen, jotta he itse voisivat käsitellä lapsuuden aikaiset omat traumansa. Korhosen elokuva antaa heille tähän mahdollisuuden ja äänen.

Dokumentissa hyödynnetään taitavasti sotilaiden rintamalta lähettämiä kirjeitä, puolustusvoimien rintamakuvaajien kuva- ja filmimateriaalia, mielensä murtaneiden sotilaiden lasten kertomuksia sekä ensi kertaa sotapsykiatristen sairaaloiden potilaskertomuksia. Viimeksi mainitut kertomukset ovat karua kuultavaa.

Elokuvan kimmokkeena on ollut historioitsija Ville Kivimäen kirjoittama, vuonna 2013 Tieto-Finlandian saanut tietokirja Murtuneet mielet. Sama teos oli pohjana myös Ari Matikaisen dokumentille Sota ja mielenrauha (2015), joka tutki Suomen sotien vaikutusta koko kansakunnan mentaliteettiin. Matikaisen dokumentissa äänessä olivat tutkijat, Korhosen elokuvassa rikkinäisten sielujen lapset.

Murtuneet mielet kertoo monta rankkaa tarinaa. Suurin osa niistä on ymmärrettävissä, osa ei. Psykiatriseen hoitoon sotatrauman takia joutunut sotilas oli siviilielämässä kovilla ja kantoi mielessään suurta häpeää. Ajan henki oli sodan jälkeen se, ettei traumatisoitunut sotilas ”ollut mies eikä mikään, kun ei ollut sotaa kestänyt.”

Jatkosodan jälkeinen Suomi keskittyi jälleenrakennukseen ja kansakunnan voimien elvyttämiseen. Peloista ja traumoista ei sopinut sodan jälkeen puhua eikä juuri myöhemminkään. Sotilaiden lasten kokemukset ovat kuitenkin olleet yhtä väkeviä kuin heidän vanhemmillaankin, koska pienelle lapselle pelko, turvattomuus ja rauhattomuus omassa kodissa ovat jotain todella traumatisoivaa. Elokuva tuo esiin tämän, muttei niinkään sitä, kuinka sotilaiden jälkeläiset ovat kyenneet purkamaan traumojaan.


Murtuneet mielet –elokuvan ensi-ilta on Y-Kinossa lauantaina 1.10. klo 16.00. Näytöksen jälkeen yleisö voi esittää kysymyksiä ja käydä keskustelua ohjaaja-käsikirjoittaja Timo Korhosen kanssa.

Elokuvan traileri:


maanantai 19. syyskuuta 2016

Bridget Jonesta parhaimmillaan

                              Colin Firth ja Patrik Dempsey ovat isäkandidaatit Bridgetin
                                   (Renée Zellweger) lapselle.

 
Y-Kinon ensi-iltaan viikonloppuna tullut Bridget Jones’s Baby (2016) on mainio komedia. Suositun sinkkunaisen elämäntarinassa on päästy jo kolmanteen elokuvaan, mutta jatko-osa on onnistunut. Katsoja saa välillä nauraa vedet silmissä kestosinkun kohellusta lemmen, leipätyön ja nolojen tilanteiden parissa.

Englantilaiskirjailija Helen Fielding loi 1990-luvun puolivälissä Bridget Jonesin hahmon Jane Austenin innoittamana - ja iski saman tien kultasuoneen. Hieman yli 30-vuotias brittinainen kipuili rakkaushuolien, kertyneiden kilojen, liiallisen alkoholinkäytön ja arjessa selviytymisen kanssa. Fielding halusi auttaa englantilaisia kanssasisariaan, joille Lontoon trendit ja Cosmopolitan-lehden artikkelit loivat suuria ulkonäköpaineita.

Amerikkalaisen Renée Zellwegerin valinta elokuvasarjan ensimmäisen leffan päätähdeksi oli täysosuma. Hyväntahtoinen pyöreäposkinen vaaleaverikkö kohelsi Bridget Jones – elämäni sinkkuna (2001) –leffassa humoristisesti ja rakastettavasti Hugh Grantin ja Colin Firthin kaltaisten supertähtien rinnalla. Ensimmäisen elokuvan ohjannut Sharon Maguire vastaa myös Bridget Jonesin vauvan ohjauksesta.

Uutuuselokuvassa Bridget on 43-vuotias uutistuottaja, joka on päässyt eroon tupakanpoltosta ja saavuttanut ihannepainonsa. Vain rakkaus puuttuu lontoolaissinkun elämästä. Bridgetin elämä muuttuu kuitenkin kertaheitolla, kun hän saa tietää olevansa raskaana.

Mutta kuka on lapsen isä? Vaihtoehtoja on kaksi. Glastonburyn festivaaleilla sinkkunainen tapaa nettideittipalvelullaan miljoonaomaisuuden luoneen Jack Qwantin (Patrick Dempsey), jonka kanssa hän viettää lemmenyön. Vain muutamaa päivää myöhemmin Bridget tapaa ystävän lapsen ristiäisessä vanhan rakastettunsa Mark Darcyn (Colin Firth). Koska vanha suola janottaa, hän päätyy vuoteeseen myös Markin kanssa.

Romanttisen komedian parituntinen vierähtää isyyttä pohtiessa. Vaikka tarinan juoni on yksinkertainen ja arvattavissa, on kolmas Bridget Jones –elokuva erinomaisesti käsikirjoitettu ja roolitettu. Osa kiitoksesta kuuluu Emma Thompsonille, jonka käsikirjoitus on napakka ja hauska, mutta joka tekee myös hienon rooli sinkkusankarittaren gynekologina.

Bridget Jonesia näyttelevä Renée Zellweger on kadottanut pyöret poskensa ja näyttääkin ikäiseltään. Sen sijaan roolihahmon lämminhenkisyydessä, huumorintajussa, homssuisuudessa ja rakastettavuudessa on kaikki tallella. Colin Firthin näyttelemä puolustusasianajaja Mark on kömpelö ja puiseva, mutta yhä hulluna Bridgetiin. Hienon roolityön tekevät myös Bridgetin sympaattista isää näyttelevä Jim Broadbent ja politiikkaan pyrkivä äiti Gemma Jones.


Elokuvan uusi kasvo Jack on mukavuutensa, läsnäolonsa ja komeutensa puolesta aivan toista maata kuin jähmeä ja konservatiivinen Mark. Bridgetin onkin lopulta ratkaistava kumman kanssa hän haluaa sitoutua lapsensa kasvattamiseen ja perhe-elämään.

Elokuvan traileri:




sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Surunsa satuttamat***½

                                     Elokuvan tähdet Juliette Binoche ja Lou de Laâge.

Sisilialaisen Piero Messinan pitkä esikoiselokuva Palaa luokseni vielä (2015) perustuu löyhästi  Luigi Pirandellon (1867-1936) näytelmään. Ranskalais-italialainen tuotanto on kahden loistavan näyttelijättären juhlaa. Alun laahaavuudesta päästyään leffasta muodostuu tyylikäs eurooppalainen elokuva, joka on täynnä pitkiä hiljaisia otoksia, täydellisiä kuvakompositioita ja hillityn ilmaisun voimaa.

Elokuva on kertomus menetyksestä, kaipuusta ja petoksesta. Elokuvan toinen päähenkilö Anna (Juliette Binoche) asuu entisen aviomiehensä suvun kartanossa Sisiliassa seuranaan vain talonmies Pietro (Giorgio Colangeli). Alkupuolen visuaalisesti fantastiset otokset kuvaavat maiseman, jossa helmeilevää järveä ympäröivät vulkaaniset kivet ja vuoret sekä hiljaiset metsät.

Katsojalle käy jo ensimetreillä selväksi se, että Anna on romahtamaisillaan suruunsa ja tuskaansa, jonka hänen poikansa Giuseppen menehtyminen onnettomuudessa on aiheuttanut. Surunsa halvaannuttama Anna valvoo vuoteessaan, syö kuin lintu ja kykenee tuskin liikkumaan. Alun otokset tukevat surijaa, ne ovat kauniita, tummia, hitaita ja suorastaan laahaavia. Surutalossa on verhouduttu mustaan.

Hautajaisiltana Anna saa odottamattoman puhelun Giuseppen tuntemattomalta ranskalaiselta tyttöystävältä Jeannelta (Lou de Laâge), joka ilmoittaa tulevansa vierailulle poikaystävänsä kotiin. Nuori nainen on tietämätön Giuseppen kuolemasta, josta Anna myös vaikenee. Jeannen saavuttua Anna kertoo poikansa olevan matkoilla ja palaavan pääsiäiseksi kotiin.

Jeanne jää taloon oudon, tunteikkaan ja surevan Annan kanssa. Tämä on alun perin aikonut kertoa nuorelle naiselle poikansa kohtalosta, jonka hän itsekin tuntuu ajatuksen tasolla torjuvan. Totuudellisuus karisee kuitenkin Annasta, vaikeneminen alkaa haiskahtaa petokselta ja äärimmillään hän kuuntelee poikansa kännykästä tyttöystävän kaipaavat ja yhä epätoivoisemmaksi käyvät ääniviestit.

Elokuvasta rakentuu vähitellen kamaritragedia. Anna ja Jeanne tutustuvat vähitellen toisiinsa. Vanhemman naisen ja nuoren kaunottaren dialogi on hillittyä ja hallittua, molempien näyttelijätyö verratonta. Kuinka paljon silmäykset, intensiivinen läsnäolo ja hiljaisuus voivat puhuakaan. Juliette Binochen kasvoilla välähtävät elokuvan aikana surun kaikki tasot. Binoche on ehdottomasti eurooppalaisen elokuvan näyttelijävalioita.

Palaa luokseni vielä –leffa synnyttää todennäköisesti uuden  tuikkivan tähden eurooppalaisen elokuvan tähtikartalle. Niin raikas, niin osaava, niin lumoava on Lou de Laâge roolissaan Giuseppen tyttöystävänä. Hänen yhteispelinsä Binochen kanssa on läpi elokuvan saumatonta.

Vaikuttavinta työtä elokuvassa tekee pääkuvaaja Francesco Di Giacomo. Jokaisen otoksen kuvakulmat ovat harkittuja. Sisilialaisen maiseman kauneuden rinnalla kisaavat pimentyneen kartanon kolkkous ja roolihenkilöiden sisimpien ajatusten avaaminen kuvakielelle. Hellittämättömältä vaikuttava epätoivo voi hetkeksi kääntyä helpotuksen hetkiksi. Kuvaus ansaitsee kouluarvosanakseen kympin.


Elokuvalla on toki puutteensakin. Käsikirjoitukseen olisi vaadittu enemmän sisältöä. Annan itsepintainen vaikeneminen poikansa kohtalosta tuntuu kummalliselta ja vie liikaa huomiota elokuvassa. Ehkei katsojakaan pysty täysin samastumaan sureviin naisiin. Kaipa yhden ihmisen kuoleman olisi pitänyt kirpaista vielä kipeämmin.

Elokuvan traileri:



lauantai 30. heinäkuuta 2016

Elämänmyönteinen brittidraama***½

                            Loun (Emilia Clarke) ja Willin (Sam Claflin) kemiat kohtaavat.

Jojo Moyesin viihderomaanin Kerro minulle jotain hyvää pohjalta filmatisoitu brittidraama on varmasti kesän katsotuimpia elokuvia. Tarina rikkaasta vammautuneesta pojasta ja hänen elämäniloisesta avustajastaan tarjoaa kaikki ainekset koskettavaan nyyhkyleffaan, jonka miehetkin voivat vaivaantumatta katsoa.  Näyttelijäsuoritukset ovat taattua brittitasoa, mutta kirkkaimpana tähtenä säteilee Game of Thronesista tuttu Emilia Clarke.

Elokuva käynnistyy nuoren, menestyksekkään ja huimapäisen Will Traynorin (Sam Claflin) liikenneonnettomuudesta. Lopputuloksena on neliraajahalvaantuminen ja kohtalostaan katkeroitunut nuori mies.

Toisaalla nuori kahvilassa tarjoilijana toiminut työläistyttö Louise ”Lou” Clark (Emilia Clarke) saa lopputilin. Perheensä elättäjänä toiminut Lou ohjataan kuitenkin yläluokkaisen Willin avustajaksi. Päävastuun pyörätuoliin sidotun Willin kuntouttamisesta kantaa kuitenkin fysioterapautti Nathan (Stephen Peacocke).

Synkkä ja epätoivoinen Will Traynor saa vastinparikseen pirteän, iloisen ja rakastettavan suloisen Loun. Töykeä pyörätuolipotilas sulaa vähitellen aurinkoisen avustajansa loisteessa. Miehen linnoitus steriilissä desing-huoneistossa murtuu, ja nuoret aikuiset lähentyvät toisiaan päivä päivältä.

Ohjaaja Thea Sarrock onnistuu esikoisohjauksessaan rakentamaan realistisen ja koskettavan elokuvan, jossa humoristiset osuudet vuorottelevat syvän eettisten ja traagistenkin asioiden kanssa. Elokuva on sentimentaalinen, muttei liian siirappinen. Romaanissa tosin Willin vammaisuutta ja siitä aiheutuvia oireita ja kipuja kuvataan vielä realistisemmin kuin elokuvaversiossa.

Kerro minulle jotain hyvää (2016) marssittaa valkokankaalle komean näyttelijäjoukon. Elokuvan todellinen tähti on Emilia Clarke, joka tekee lähes täydellisen roolityön. Hänen aitoutensa ja sydämellisyytensä valaisevat filmin. Päätähdistä Williä esittävä Sam Claflin tunnetaan Nälkäpelistä. Hän pärjää hyvin Willin roolissa, vaikka hänen keskeisenä tehtävänään on istua sekä näyttää komealta ja synkeältä. Televisiosarjojen katsojia riemastuttavat Downton Abbeyn Batesinä tunnettu Brendan Coyle sekä pikkuroolissa käväisevä Todella upeeta –sarjan Joanna Lumley.


Leffa on tämän päivän Love Story, joten ainakin eläytyvimpien katsojien kannattanee varata nenäliinapaketti mukaan. Taitava draama koskettaa varmasti myös katsojista kyynisimpiäkin.

Elokuvan traileri:


perjantai 8. huhtikuuta 2016

Naisten oikeuksien esitaistelijat***½

                                Anne-Marie Duff ja Carey Mulligan taistelevat naisten
                                äänioikeuden ja muiden oikeuksien puolesta elokuvassa.

Y-Kinon ensi-iltaan tullut Sarah Gavronin ohjaama draamaelokuva Suffragette (2015) kertoo naisista, jotka taistelivat sukupuolensa valtiollisesta äänioikeudesta 1910-luvun Britanniassa. Rauhanomaisena alkanut liike muuttui poliittiseksi aktivismiksi ja lopulta suoraksi toiminnaksi, kun turhautuneet naiset nousivat kapinaan vanhoillista ja miesvaltaista brittiyhteiskuntaa vastaan. Epookkielokuvan näyttelijäkaarti on yhdistelmä tunnettuja tähtiä ja raikkaita uusia kasvoja, jotka tekevät hyvää työtä.

Suffragetti-nimitystä käytettiin 1900-luvun alun Britanniassa naisaktivisteista, jotka vaativat naisille äänioikeutta miesten tavoin. Suffragetit olivat kyllästyneet maltillisen naisliikkeen aikaansaannoksiin. He järjestivät näyttäviä mielenosoituksia ja –ilmaisuja, kahlitsivat itsensä julkisille paikoille, turvautuivat sabotaasiin ja nälkälakkoihin. Äänioikeustaistelijoiden tunnetuin hahmo oli Emmeline Pankhurst (Meryl Streep), joka perusti naisliitto WSPUn (Womens Social and Political Union).

Elokuva sijoittuu pääosin vuoden 1912 Lontooseen. West Endin pesulassa työskentelee vaarallisissa oloissa, alipalkattuina ja työnantajan tiukasti valvomana pesulatyöntekijä Maud Watts (Carey Mulligan). Maudin perheeseen kuuluu pesulassa työskentelevä aviomies Sonny (Ben Whishaw) ja George-poika (Adam Michael Dodd).

Herttaiselta vaikuttava Maud tempautuu mukaan naisasialiikkeen toimintaan. Elokuva onkin pitkälti kertomus Maudin radikalisoitumisesta, johon vaikuttavat liikkeen jäsenten vainoaminen, naisten heikko asema ja suffragettiystävättärien vaikutus. Erityisen merkittävässä roolissa Maud Wattsin kannalta ovat työkaveri Violet Miller (Anne –Marie Duff) ja apteekkarin rouva Edith Ellyn, jota Helena Bonham Carter esittää karismaattisesti.

Kapinallisuus käy Maudille kalliiksi. Reilu sata vuotta sitten brittinaisen omistusoikeus oli rajoitettu, hän eli miehensä holhouksen alla ja ruumiillisen koskemattomuuden kanssakin oli niin ja näin. Suffragettien postilaatikoihin tunkemat pommit, väkivaltaiset mielenosoitukset ja valmius jopa vankilatuomioihin herättivät ajoittaista naisvihaa brittiläisessä yhteiskunnassa. Elokuvan päähenkilölle kääntävät selkänsä niin aviomies kuin yhteiskuntakin, eikä hänellä ole lopussa juurikaan menetettävää.

Susan Gavronin ajankuvaus on rakennettu huolellisesti, vaikka elokuva jättää ilmaan katsojalle useita kysymyksiä. Suomalaisittain on tyrmistyttävää se, ettei elokuva mainitse suomalaisnaisten historiallista äänioikeutta v. 1906, vaikka maamme oli tässä asiassa ensimmäinen Euroopassa. Ennen Suomea valtiollinen äänioikeus oli toteutettu naisten osalta vain Uudessa Seelannissa, Australiassa ja joissakin Yhdysvaltain osavaltioista.


Elokuvan jännite löytyy pitkälti päähenkilön ja suffragetteja jahtaavan poliisitarkastaja Steedin (Brendan Gleeson) kohtaamisista ja dialogeista. Vastakkain ovat lakia ja järjestystä ajava, mutta suffragettejakin ymmärtävä poliisimies ja radikalisoitunut naisasianainen. Tämä vastakkainasettelu vie elokuvaa eteenpäin.

Elokuvan traileri:


lauantai 26. maaliskuuta 2016

Tylyjen tylsimysten nokkapokka**

 
                                 Batman (Ben Affleck) ja Superman (Henry Cavill) ottavat
                                 toisistaan mittaa uudessa supersankarileffassa.

Elokuvamaailman supersankarit Batman ja Teräsmies (Superman) esiintyvät ensimmäisen kerran yhdessä ohjaaja Zack Snyderin uutuuselokuvassa Batman vs Superman, The Dawn of Justice (2016). Herkullisesta alkuasetelmastaan ja tunnetuista näyttelijöistään huolimatta leffa floppaa elokuvataiteellisesti. Supersankareiden kohtaaminen heijastelee nykyistä maailmantilannetta: se on synkkä, iloton ja väkivaltainen toimintarymistely vailla tarkoitusta.

Elokuva alkaa Snyderin edellisen elokuvan Man of Steelin (2013) lopusta, jossa Teräsmies (Henry Cavill) tuhoaa Metropolista taistellessaan Krypton-planeetan kenraali Zodin joukkoja vastaan. Samassa yhteydessä romahtaa miljardööri Bruce Waynen eli Batmanin (Ben Affleck) yrityksen omistama pilvenpiirtäjä, jonka romahduksessa kuolee sadoittain Waynen työntekijöitä. Viittaus vuoden 2001 World Trade Centeriin kohdistuneeseen terrori- iskuun ei voisi olla ilmeisempi.

Tapahtuma kerrataan katutasolla Bruce Waynen näkökulmasta ja se toimii keskeisenä perusteluna supersankareiden väliselle erimielisyydelle. Toinen kimmoke on Lepakkomiehen Teräsmiestä kohtaan tuntema kateus. Onhan tämä supervoimillaan ja kyvyillään auttaa yhteisöään taistelussa rikollisuutta vastaan noussut lähes jumalan asemaan. Kolmas ja tärkeä tekijä Batmanin ja Supermanin välien viilenemisessä on Teräsmiehen arkkivihollisen Lex Luthorin (Jesse Eisenberg) rooli riidankylväjänä. Kaikesta tästä huolimatta elokuva epäonnistuu supersankareiden vastakkainasettelun kunnollisessa taustoittamisessa.

Molemmat supersankarit kuuluvat leffan lopussa vauhtiin pääsevän Ihmenaisen (Gal Gadot) tavoin Oikeuden puolustajien joukkoon. Yhteisesiintyminen ei elokuvassa kuitenkaan ole kitkatonta, koska kaikki kolme tulevat eri maailmoista. Teräsmies on hahmona vivahteeton, jota Cavillin karismaton ja jäykkä näytteleminen vain korostaa.

Batman on supersankareista ehkä realistisin, uskottavin ja synkin. Valitettavasti Snyderin Batman on vajonnut lähes rikollisen asteelle kyynisyydessään, pimeydessään ja väkivaltaisuudessaan. Oikeuden puolustajien joukkoon ei saa kunnolla ryhtiä edes Ihmenainen, jota israelilainen näyttelijätär Gal Gadot esittää energisesti ja vetävästi. Elokuvan parhaan roolityön tekee Teräsmiehen eli Clark Kentin naisystävää Lois Lanea näyttelevä Amy Adams, jonka suorituksesta löytyy lämpöä ja inhimillisyyttä.

Elokuvan juonikuvion keskiössä on Lepakkomiehen ja Teräsmiehen vastakkainasettelu, joka arvattavasti johtaa keskinäiseen väkivaltaiseen mittelöön puolipsykoottisen Lex Luthorin vaikutuksesta. Tällainen toimintaleffa tarvitsee myös ulkoisen uhan, koska eivät supersankaritkaan jaksa mätkiä toisiaan valkokankaalla 2,5 tuntia. Yhdysvaltoja ja ihmiskuntaa uhkaa pirullinen kryptonilainen voimaörkki, joka on kuin kooste lahtauspelien ja Hobitti-elokuvien inhottavimmista sekasikiöistä.

Zack Snyder  on tehnyt elokuvan, jossa supersankareilta on lähes riisuttu moraalisuus ja sankarillisuus. Hänen Batmaninsa on kadottanut sen hahmoon sisältyneen moniulotteisuuden, jonka brittiohjaaja Christopher Nolan onnistui rakentamaan Batmania näytelleen Christian Balen kanssa erinomaisessa Yön ritari –trilogiassa. Leffaan käytetyllä 250 miljoonalla dollarilla on tehty kulisseiltaan komea, mutta sisällöltään ontto elokuva, joka pohjustaa DC Comicsin tulevaa supersankarisarjaa.

Elokuvateatterin penkkiin istuutuminen tarjoaa katsojalle yleensä mahdollisuuden eskapismiin, hetken irrottautumiseen arjesta.  Batman vs Superman –elokuva tuo mieleen ikävät uutisotsikot ja nykymaailman pimeän puolen. Zack Snyder tappaa tällä elokuvallaan Batmanista ilon ja huumorin. Sitä 1960-luvun camp-huumorin ilahduttaman Batman-tv-sarjan kasvatin on vaikea antaa elokuvaohjaajalle anteeksi.

Elokuvan traileri:


maanantai 14. maaliskuuta 2016

Pimeydestä kohti valonkajastusta****

                                          Elokuva Tuntematon pakolainen antaa kasvot
                                          Eurooppaa ravistelevalle maahanmuutolle.

Ohjaaja Hamy Ramezanin dokumenttielokuva Tuntematon pakolainen (2016) alkaa väkevästi. Moottoroidut kumiveneet lipuvat täydellisessä pimeydessä kohti Lesboksen saarta Kreikassa. Jälleen joukko sotaa ja hätää pakenevia ihmisiä pelastautuu uudelle mantereelle. Rantautuminen tapahtuu taskulamppujen loisteessa ja vapaaehtoisten auttajien tuen turvin.

Tuntemattomat saapuvat tuntemattomuudesta toisten tuntemattomien luo. He ovat paenneet pimeyden piinaa, mutta päätyvätkö he lopulta uuteen rasismin kyllästämään pimeyteen vai vapauttavaan valoon?

Elokuvan tuottanut Aram Aflatuni vastasi elokuvablogistin kysymykseen elokuvan ensi-illassa Y-Kinossa maanantaina. Hänen mielestään valoon yltävät ne turvapaikanhakijoista, jotka pääsevät kouluun, autetaan mukaan työelämään ja otetaan mukaan paikallisen yhteisön jäseniksi.

-         -  Pimeys uhkaa niitä, joilla ei ole mitään tekemistä kuukausiin vastaanottokeskuksessa, jotka eivät voi työskennellä ja joita ei hyväksytä suomalaisen yhteiskunnan jäseniksi, Aflatuni kiteytti.

Tuntematon pakolainen kertoo iranilaistaustaisen stand up –koomikko Ali Jahangirin kolmiviikkoisesta matkasta Lesboksen saarelta läpi ns. Balkanin tunnelin aina jäänsaartamaan Suomeen asti. Jahangiri taivaltaa matkan yhdessä turvapaikanhakijoiden ja elokuvan tuotantotiimin kanssa.

Katsoja oivaltaa pian, että elokuvan keskeisin ansio on dokumentin humaani näkökulma Euroopan valtioita ravistelevaan pakolaiskriisiin. Ohjaaja Ramezan antaa ilmiölle epämääräisen virran sijasta vahvasti inhimilliset kasvot. Kamera löytää ihmisjoukoista niin lapset, aikuiset kuin vanhuksetkin. Tilanteita tallennetaan läheltä - ja ajoittain jopa puuduttavankin pitkään.

Kulkijoita on monta, ja jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan. Pakolaisleirin telttakylän vesipisteellä tytöt pesevät sukkia, mutta pohtivat myös oman äidin tärkeyttä tytölle, joka on menettänyt omansa sodassa. Vain 14-vuotias afgaanipoika tekee matkaa yksin, koska hänen vanhempansa katosivat kahakassa Iranin ja Turkin rajalla. Eurooppalainen klovnijoukko viihdyttää ilahtuneita lapsia ja aikuisia, mutta liian avoin ja iloinen naispelle yllyttää turvapaikanhakijan huorittelemaan tätä. Pyörätuolissa istuva vanhus raahataan peltoja pitkin Serbiaan, mutta haaveissaan hän odottaa pääsyä jalkaleikkaukseen Ruotsissa.

Pakolaisten taival Kreikasta Makedonian, Kroatian, Serbian, Itävallan ja Saksan halki kohti Keski-Eurooppaa ja Pohjoismaita käy turvapaikanhakijoiden voimille. Kasvot ovat vakavat, mutta samalla pyrkimys parempaan motivoi ja rohkaisee elämänmuutokseen. Osa matkaajista haaveilee Saksasta, osa Ruotsin hyvistä oloista. Joku on päättänyt hakea turvapaikkaa Suomesta, jossa on turvallista ja kuulemma miellyttävä ilmasto.


Pohjoisen maamme ei siten tarvitse olla pimeä luonnoltaan ja asenneilmastoltaan. Joillekin sopeutuville se tarjoaa vähintään valonkajastuksen. Turvapaikanhakijoiden unelmien toteutumista ansiokas dokumenttielokuva ei kuitenkaan valaise.  Se jää jatko-osan tehtäväksi.

Elokuvan traileri: