sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Homoikoni salonkikelpoisena ***

                                Pekka Strang loistaa homotaiteilija Touko Laaksosena.

Ohjaaja Dome Karukosken uutuuselokuva Tom of Finland (2017) lienee vuoden odotetuimpia kotimaisia filmejä. Homopornoon erikoistuneen kuvataiteilija Touko Laaksosen kuvasto on viime aikoina löytänyt tiensä niin pussilakanoihin, patalappuihin kuin postimerkkeihinkin. Seksuaalivähemmistön sankarista kertova leffa on hyvien näyttelijöiden tähdittämä ja vankkaa ammattityötä, mutta jää aiheensa arkaluonteisuudesta huolimatta kesyksi ja tasapaksuksi elämäkertaelokuvaksi.

Viime vuosina homoseksuaalinen presidenttiehdokas, tasa-arvoinen avioliittolaki ja yhteiskuntamme arvomaailmassa tapahtuneet muutokset ovat nostaneet seksuaalivähemmistön asioita voimakkaasti julkiseen keskusteluun. Samalla helposti unohtuu, että satavuotiaassa Suomessa ”haureus samaa sukupuolta olevan kanssa” oli rikos vuoteen 1971 asti. Eikä homoseksuaalien pilkka ja vähättely ole kadonnut vieläkään, vaikka heidän oikeuksiaan ymmärretään nykyään huomattavasti aiempaa paremmin.

Tom of Finland kertoo kaarinalaisen Touko Laaksosen (1920-1991) värikkään tarinan. Elokuva alkaa jatkosodasta, jossa luutnantti Laaksonen (Pekka Strang) on tulenjohtaja Helsingin ilmatorjuntarykmentissä. Sotatila, pimennetty Helsinki sekä suuri määrä suomalaista ja saksalaista upseeristoa herättävät Toukossa valtavan mielenkiinnon univormuja kohtaan. Homoseksuaalien on pääosin tavattava salaa puistoissa ja yleisissä vessoissa. Poliisit jahtaavat seksuaalisesti poikkeavia, ja hakkaavat heitä pampuillaan aina tilaisuuden tullen.

Vähäistä väkivaltaa lukuun ottamatta elokuva tuntuu kesyltä ja arvokkuutta hakevalta. Puistohomojen tapaamiset ovat niin erotiikasta riisuttuja, että elokuvan ikärajaksi on määritelty K-12. Ristiriita Laaksosen maskuliinisuutta tihkuvien homoeroottisten piirrosten ja elokuvan ydinsanoman välillä on huomattavan suuri. Laaksosen piirrosjälkeen kuluvat homoseksuaalisuuteen liitetyt kliseet: univormut, nahka-asut ja koppalakit, valjaat ja vetimet ja jättimäiset penikset. Elokuvassa tällainen fetisistinen homokuva kristalloituu vasta Tom of Finlandin ja Yhdysvaltain länsirannikon homoyhteisöjen kohtaamisissa.

Elokuvan Touko on alkuun pianisti, joka pääsee Helsingissä samaan mainostoimistoon sisarensa Kaijan (Jessica Grabowsky) kanssa. Molempien piirrosjälki on hyvä, mutta veljellä on sisartaan enemmän itseluottamusta. Elokuva sähköistyy, kun elokuvaan astuu mukaan Laaksosen suuri rakkaus ja pitkäaikainen elämänkumppani Veli ”Nipa”Mäkinen (Lauri Tilkanen). Kolmikosta jokainen on roolissaan pätevä, mutta leffan kantava voima on kuitenkin Pekka Strang. Hän luo jurosta päähenkilöstä uskottavan kuvan ja vanhenee tyylikkäästi vuosikymmenten edistyessä.

Touko Laaksonen eli suuren osan elämästään ns. kaapissa ja joutui salaamaan sen, että hän asui yhdessä Nipansa kanssa. Hänen ensimmäiset eroottiset piirroksensa ilmestyivät jo ennen sotaa, mutta matka maailmanmaineeseen alkoi v. 1957 amerikkalaisen bodauslehden Physique Pictorialin julkaistua kevätnumeronsa kannessa Laaksosen piirroksen tukkijätkistä. Piirtäjä käytti taiteilijanimeä Tom, johon kustantaja liitti sanat of Finland.

Varsinainen nousu homoseksuaalien kultti-ikoniksi jäi odottamaan 1970- ja 1980-lukua.
Elokuvan keskeinen ansio on siinä, että Karukosken elokuva tekee tunnetuksi sellaisen suomalaisen elämäntarinan, joka tunnetaan ulkomailla hyvin siinä missä monet suomalaiset urheilijat, kuvataiteilijat, säveltäjät, kapellimestarit ja kirjailijat. Touko Laaksonen on yksi 1900-luvun tärkeimmistä eroottiseen mieskuvaan vaikuttaneista taiteilijoista.

On silti kieltämättä erikoista, että paheksutusta pornotaiteilijasta tehdään itsenäisyyden juhlavuonna salonkikelpoista kulttuuripersoonaa. Samalla hänen villagepeoplemaiset fetissinsä toimivat elokuvan rekvisiittana.


 Itse elokuva on kansainvälistä tasoa visuaalisuudeltaan ja toteutukseltaan. Dome Karukoskella on kyky kuvata valtavirtaelokuvaa aiheesta kuin aiheesta, ja Aleksi Bardyn käsikirjoittama elokuva soljuu notkeasti. Helsinki-Filmi on kyennyt tuottamaan viiden miljoonan euron elokuvan, joka on kuvattu Suomessa, Ruotsissa, Saksassa ja Yhdysvalloissa.

Elokuvan traileri:


sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Takuuvarmaa Kaurismäkeä***

                                Khaled (Sherwan Haji) pääsee töihin ex-paitakauppias
                                Wikströmin (Sakari Kuosmanen) ostamaan ravintolaan.


Suomen kansainvälisesti tunnetuin elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki lähestyy tuoreimmassa elokuvassaan hyvin ajankohtaista aihetta: maailmanlaajuista pakolaiskriisiä ja suomalaisten suhtautumista maahanmuuttoon. Elokuva Toivon tuolla puolen (2017) on toinen lenkki kehutun Le Havren (2011) aloittamassa satamakaupunkitrilogiassa. Hajanainen uutuusleffa jää edeltäjänsä varjoon, mutta manifestoi jälleen kerran kaurismäkeläisen kyvyn asettua pienen ja marginaaliin työnnetyn pienen ihmisen puolelle.

Toivon tuolla puolen kertoo kaksi tarinaa, jotka linkittyvät toisiinsa vasta elokuvan puolivälissä. Tämä aiheuttaa elokuvan rakenteeseen ja kerrontaan selkeän tyylirikon. Ajoittain tuntee katsovansa kahta erilaista filmiä.

Tarinoista tummempi kertoo syyrialaisesta Khaledista (Sherwan Haji), joka kohottautuu rahtilaivan hiilikasasta Helsingin satamassa ja nousee maihin. Khaled hakee turvapaikkaa, mutta saa maahanmuuttovirastolta ja muilta viranomaisilta varsin viileää kohtelua. Hän päätyy Helsingin kaduille.

Filmin toinen kertomus tutustuttaa katsojan Sakari Kuosmasen hienosti esittämään Wikströmiin. Hän jättää elokuvan alussa alkoholisoituneen puolisonsa ja työnsä paitakauppiaana. Hän voittaa pokerissa ja perustaa varojensa avulla ravintola Kultaisen Tuopin.

Roskia viedessään Wikström törmää viranomaisia välttelevään Khalediin, joka saa ravintolasta töitä. Ravintoloitsijan karun kuoren alta löytyy lämmin sydän. Ravintolakohtauksissa näkyy parhaiten perinteinen kaurismäkeläisyys: absurdit käänteet, älykäs ja lakoninen huumori, surumielisyys ja karut interiöörit.

On kuitenkin sääli, ettei ohjaaja ole luottanut täysin pakolaisuusteemansa voimaan. Khaled kohtaa Suomessa ihmisiä ja kohtelua laidasta laitaan. Reilun Wikströmin ohella hän törmää äärikansallisin skineihin, jotka nauttivat maahanmuuttajien rääkkäämisestä. Elokuvan pääosaa näyttelevä Sherwan Haji luo roolihahmostaan uskottavan ja koskettavan
.
Kaurismäen Le Havressa pakolaisuusasioita käsiteltiin todellisina, mutta tyylitellysti. Uutuuselokuvassaan ohjaaja on paljon edellistä filmiään poliittisempi ja yhteiskuntakriittisempi. Asiat sanotaan suoraan ja kiertelemättä ja ainakin kerran suorastaan epätarkasti. Yhdessä kohtauksessa Khaled aiotaan palauttaa ”turvalliseen Aleppoon”. Tätä seuraa saman tien uutisosuus pommien moukaroimasta syyrialaiskaupungista. Ohjaajan manipuloimisyritys on ilmiselvä kun ottaa huomioon sen, ettei Suomesta ole palautettu tiettävästi yhtään pakolaista Syyriaan.

Aiempien Aki Kaurismäen elokuvien tapaan musiikilla on tässäkin elokuvassa tärkeä merkitys. Kamera poimii tällä kertaa esiin Tuomari Nurmion, Ismo Haaviston, Marko Haaviston & Poutahaukat sekä Harri Marstion ja Antero Jakoilan.

Sivurooleista voidaan mainita ravintolan henkilökuntaa esittävät Ilkka Koivula, Nuppu Koivu ja Janne Hyytiäinen. Elokuvan pikkurooleissa nähdään muiden muassa Kaija Pakarinen, Kati Outinen, Sulevi Peltola, Taneli Mäkelä, Milka Ahlroth, Ville Virtanen, Elina Knihtilä, Tommi Korpela ja Jörn Donner.

Elokuvan traileri:


lauantai 28. tammikuuta 2017

Lumoavan hieno musikaali****½

                                      Seb (Ryan Gosling) ja Mia (Emma Stone) loistavat
                                      sinnikkäinä rakastavaisina La La Landissa.

Nuoren amerikkalaisen ohjaajan Damien Chazellen musikaali La La Land (2016) on todellinen elokuvatapaus. Se on kunnianosoitus Hollywoodin kulta-ajoille, ja osoittaa sen, miten hyvää viihdettä amerikkalainen elokuva voi parhaimmillaan tuottaa. Leffa on hauska, lumoava, rytmikäs, upeasti roolitettu ja hetkittäin jopa sydäntäsärkevän kaunis. Katsojalle kaksituntinen on täynnä silmäkarkkia.

Jo elokuvan ensimmäinen kohtaus tempaisee mukaansa. Tarinan poika ja tyttö ovat jumittuneet moottoritien ruuhkaan. Autostereot pauhaavat, matkustajat hytkyvät hyteissään, torvet soivat – ja sitten alkaa tanssi ja laulu kuten musikaaleissa on tapana. Kaikki on täydellisesti ajoitettua, ja elokuvan värimaailma mietittyä.

La La Landissa elokuvanteon häikäisevä ryhmätyö näkyy kaikessa: musiikissa, tanssissa, kuvauksessa, lavastuksessa ja leikkauksessa. Ei ole ihme, että elokuva on kerännyt peräti 14 Oscar-ehdokkuutta helmikuulle James Cameronin Titanicin (1997) tapaan. La La Land nappasi jo tammikuussa seitsemän Golden Globe –palkintoa.

Elokuvan käsikirjoitus tai tarina eivät sinänsä ole kovin ihmeellisiä. Nuori näyttelijäkokelas Mia (Emma Stone) on saapunut Enkelten kaupunkiin saadakseen elokuvaroolin. Sitä odottaessaan hän työskentelee lähikahvilassa baristana, ihailee klassikkoelokuva Casablancan (1942) Ingrid Bergmania ja käy tylsien tv-sarjojen koe-esiintymisissä.

Emman huomio kiintyy köyhään jazz-pianisti Sebastianiin (Ryan Gosling), joka taistelee jokapäiväisestä leivästään ravintolan pianistina. Joululaulujen ja kuluneiden tunnelmakappaleiden sijasta hän haluaisi soittaa perinteistä jazzia. Sebiä huolestuttaa jazzin suosion hiipuminen ja mahdollinen kuolema.

La La Landissa pääpari ihastuu ja rakastuu toisiinsa. Seb ja Mia tukevat toisiaan orastavien haaveidensa ja yhteisten unelmiensa etsinnässä. Tätä symboloi hienosti Justin Hurwitzin koskettava ja suorastaan sydäntäsärkevän kaunis kappale City of Stars. Mutta ajan kuluessa unelmienkin on mukauduttava todellisuuteen.

Emma Stone ja Ryan Gosling ovat täydellinen pääpari La La Landiin. Heidän keskinäisessä suhteessaan on sellaista lämpöä ja kemiaa, jota nykyään harvoin tapaa elokuvissa. Emma Stone on taitava, lahjakas ja hyvin viehättävä näyttelijätär, jonka ilmeikkäät kasvot hallitsevat valkokangasta. Gosling on sympaattinen romanttinen sankari. Molemmat selviävät kunniakkaasti laulu- ja tanssinumeroistaan. Rakastavaisten sulava tanssi läpi universumin sulattaa paatuneenkin katsojan.

La La Land sijoittuu nykypäivän Los Angelesiin, mutta se on kuin rakkauskirje vanhoille Hollywood-klassikoille ja jazzin kultakaudelle. Elokuvallisia viittauksia on Casablancan ohella mm. Vertigoon (1958) ja Nuoreen kapinalliseen (1955). Musikaalina elokuva lepää Laulavien sadepisaroiden (1952), West Side Storyn (1961) ja Cherbourgin sateenvarjojen (1964) luomalla vankalla perinteikkäällä pohjalla.


Vain 32-vuotias ja jazzia rakastava Damien Chazelle löi läpi ankaralla rumpalikuvauksellaan Whiplash (2014). Hänen uutuuselokuvansa tuo ajatuksen tasolla takaisin Hollywoodin tähtikultin ja suuret studiot. La La Land hehkuu elokuvakaupungin kultakauden lumoa ja puhdasta magiikkaa. Se on viehättävällä tavalla myös vanhanaikainen. Kuten eräs katsojista totesi leffan jälkeen: loistava elokuva ilman väkivaltaa ja seksiä.

Elokuvan traileri:




perjantai 13. tammikuuta 2017

Raukea ruumis hengenpelastajana***

                                Hank (Paul Dano) ja Manny (Daniel Radcliffe) säkenöivät
                                Swiss Army Manin päärooleissa.

Harvoin jokin elokuva saa katsojan leuat loksahtamaan, aiheuttaa päivien hämmennyksen ja pistää todella pohtimaan, oliko leffa totta ollenkaan vai silkkaa unta tai hallusinaatiota. Y-Kinon ensi-iltaan rynnistänyt Swiss Army Man (2016) tekee tämän. Elokuvan nähtyäsi voit unohtaa Sveitsin armeijan monitoimilinkkuveitset. Ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Daniel Kwan ja Daniel Scheinert osoittavat sen, kuinka tehokas yksi raukea ruumis voi olla hengenpelastajana.

Swiss Army Man on elokuva, joka jakaa elokuvakriitikot ja katsojat kahteen eri ryhmään. Toiset pitävät elokuvaa hyvin kauniina, upeasti kuvattuna, poikkeuksellisen luovana ja rohkeana elokuvan lajityyppien sekoittajana. Toiset leimaavat elokuvan tylsäksi, juonen köyhäksi, osan sen otoksista vastenmielisiksi ja leffan venytetyksi. Totuus löytynee tässäkin tapauksessa jostain välimaastosta.

Elokuva käynnistyy autiolta saarelta, jossa syrjäytynyt Hank (Paul Dano) suunnittelee päiviensä päättämistä jollain muulla kuin K-kahvilla. Hänen puuhansa keskeytyvät, kun rantaan ajelehtii pukumiehen (Daniel Radcliffe) ruumis. Hank ilostuu keskeytyksestä ja yrittää elvyttää lasittunein silmin maailmaa katsovan vainajan. Elvytyspainallukset käynnistävät vainajassa hillittömät ilmavaivat, joita Hank hyödyntää pelastautuessaan Mannyksi ristimänsä ruumiin kanssa autiolta saarelta.

Parivaljakko nousee maihin toisella hiekkarannalla. Hank heittää kalmon selkäänsä ja päättää huolehtia hänestä. Nuoren miehen yksinäisyys on ollut niin piinaavaa, että ruumiskin kelpaa kaveriksi. Hankin hämmästys on rajaton, kun Manny virkoaa metsästä sijaitsevassa luolassa henkiin zombin tavoin. Tämä elävä kuollut on menettänyt muistinsa, jolle Hankin on opetettava kaikki A:sta alkaen.

Elokuva seuraa Hankin ja Manny ystävystymistä, läheisyyttä ja eloa metsässä. Kahden nuoren miehen keskustelut avaavat uuden maailman. Pian käy ilmi, että Mannyllä on suorastaan yliluonnollisia kykyjä. Leffan nimi Swiss Army Man viittaa alkuosaltaan maailmankuuluun monitoimilinkkuveitseen. Käsikirjoittajakaksikon luovuutta ja oivalluskykyä voi enimmäkseen vain ihailla. On uskomatonta, kuinka monipuolisesti yhtä kalvakkaa vainajaa voi käyttää selviytymistaistelussa oudoissa olosuhteissa.

Swiss Army Mania ei ole helppo sijoittaa perinteisiin elokuvantaiteen lajeihin. Se on komedia, tragedia, rakkaus- ja fantasiaelokuva. Ehkä eniten leffa on kuitenkin kaverielokuva. Hankin ja Mannyn ystävyys on ylimmillään metsän bussikohtauksessa, joka jää hyvin todennäköisesti elokuvan historiaan. Mannystä huolehtiessaan Hank unohtaa oman sisäisen sirpaleisuutensa.

Paul Dano tekee upean ja suorastaan liikuttavan roolityön Hankina. Kuinka paljon yksinäisyys voi uuvuttaa? Mitä merkitsee se, että unelmien nainen osoittautuu todellisuudessa täysin odotusten vastaiseksi? Millaista on todellinen ystävyys? Viimeksi mainittuun kysymykseen antaa vastauksen Daniel Radcliffen hienosti näyttelemä kalmo. Tällä elokuvalla Radcliffe karistaa Harry Potter -hahmonsa harteiltaan.

Swiss Army Man ei ole juonielokuvan ystäville. Ajoittain elokuvan käsikirjoitus tuntuu teinipoikien tekeleeltä. Mutta siinä on paljon sellaista lumoa, viisautta ja outoutta, joka laittaa katsojan ajattelemaan.

Elokuvan traileri:



lauantai 7. tammikuuta 2017

Halujensa koukuttamat**

                                Ricky (Antti Luusuaniemi) ja Annika (Pihla Viitala) ovat
                                Kuudennen kerran seksiriippuvainen pääpari.

Maarit Lallin uutuuselokuva Kuudes kerta (2017) käsittelee suorasukaisesti ja moralisoimatta seksiriippuvuutta. Teema sopii hyvin hedonistiseen aikaamme, jossa sitoutuminen toiseen ihmiseen kammottaa ja ihmissuhteista tehdään helposti kertakäyttötavaraa. Päähenkilöitä esittävien näyttelijöiden roolitöistä huokuu ammattimaisuus, mutta tarinan sisältö ja henkilöiden kohtalot eivät juuri jaksa kiinnostaa.

Elokuvan miljöönä toimivat pääkaupungin kadut ja asunnot, välillä tosin pyörähdetään työmatkalla Ahvenanmaalla.

Kuudes kerta heijastaa valkokankaalle Annika Lahden (Pihla Viitala) ja Ricky Kalinin (Antti Luusuaniemi),  joiden välille kehittyy intohimoinen seksisuhde. Kolmikymppinen Annika elättää itsensä vaivoin yksityisetsivänä, jonka toimeksiannot liittyvät lähinnä aviorikoksista epäilyjen varjostamiseen ja todisteiden hankkimiseen heitä vastaan.

Luksusasuntoja välittävä Ricky pitää itseään alfauroksena, upeana lahjana koko naissukukunnalle. Rickyn pepun alla hyrisee valkoinen Jaguar, sylissä kehräävät erilaiset kiimaiset kisut. Kiinteistönvälittäjä kaataa vuoteelleen usein asiakkaitaan, josta moni elää avioeron ja itsellistymisen rajapinnassa. Heidän taustaltaan löytyy murskattuja unelmia, särkyneitä sydämiä, mutta myös tulevaisuuden toivoa, jota uusi asunto edustaa.

Nelikymppinen kiinteistönvälittäjä on seksiaddikti, jolla on työkalenterinsa ohessa omat aikataulunsa valloituksilleen, joita hän ”ilahduttaa” sähköisillä kikkelikuvillaan. Hän haluaa Annikan tavoin seksiä ilman sitoumuksia ja tunteita, mutta onnistuuko se? Voiko toisen ihmisen iholla olla pitkään ilman minkäänlaisia emootioita?

Maarit Lallin elokuva epäonnistuu päähenkilöidensä taustoittamisessa. Ohjaaja-käsikirjoittaja on todennäköisesti halunnut johdattaa katsojan minuutti minuutilta, vihje vihjeeltä päähenkilöidensä maailmaan samaan tahtiin kuin nämä tutustuvat toisiinsa. Elokuvakerronnassa tämä johtaa kuitenkin siihen, että Ricky, Annika ja heidän toimintansa tavoitteet jäävät irrallisiksi. Heidät liittää yhteen rujo, hätäinen ja nuhjuinen seksi, jossa ollaan kaukana vaakamambon hienouksista. Toki kuvausta voi kiittää arkisesta realismista.

Pihla Viitala tekee ammattinäyttelijän työtä Annikana, josta arvostelijan on vaikea saada otetta. Miksi hän käyttäytyy siten kuin käyttäytyy? Onko syynä himo, kosto vai rakkaudennälkä? Antti Luusuaniemen Rickystä välittyvät kyynisen ja osin narsistisen pelimiehen elkeet, vaikka kuluttava elämäntapa alkaa jo näkyä nelikymppisessä kiinteistönvälittäjässä.
   
Ohjaaja ei sanojensa mukaan ole halunnut moralisoida elokuvallaan. Häneltä olisi kuitenkin odottanut jonkinlaista analyysiä seksiaddiktion syistä. Monen kohdalla on kyseessä seksuaalinen hyväksikäyttö jossain vaiheessa elämänkaarta. Joillakin on toisaalta niin voimakas libido, että se johtaa vääjäämättä petoksen poluille. Seksiriippuvutta eivät nykyään ainakaan helpota yliseksualisoitunut mediaympäristö, erilaiset pettämissivustot sekä seuranhakusovellukset ja –palvelut, joita Rickykin hyödyntää.

Kuudennen kerran sekavuutta lisää sivuhenkilöiden suuri määrä. Heistä yksikään ei kasva kokonaiseksi ihmiseksi, vaikka mukana on Esko Salmisen, Pirkka-Pekka Peteliuksen, Minna Haapkylän ja Reino Nordinin kaltaisia kykyjä. Elokuvan tarina ei yksinkertaisesti kanna loppuun asti.

Elokuvan traileri:



lauantai 17. joulukuuta 2016

Tähtien sodan onnistunut taustoitus****

                                Rogue Onen päätähdet Diego Luna, Felicity Jones ja droidi
                                K-SO2. (LUCASFILM)

Supersuosittua Tähtien sota – elokuvasarjaa taustoittava Roque One: A Star Wars Story (2016) on visuaalisesti ja kerronnallisesti komea sota- ja fantasiaelokuva. Rogue One on aikuisille suunnattu, tummasävyinen ja aiemmat Tähtien sota –leffat mainiosti yhteenpunova mahtipontinen spektaakkeli. Sen ongelmat ovat lähinnä ohuessa ihmiskuvauksessa ja huumorintajuttomuudessa.

Gareth Edwardsin taitavasti ohjaama Rogue One sijoittuu ajallisesti elokuvasaagan Episodi III - Sithin koston (2005) ja Episodi IV – Uusi toivo (1977) väliin. Se on ensimmäinen kolmesta taustaelokuvasta, jotka luovat kontekstin George Lucasin ohjaamille Skywalker-suvun tarinoille.

Leffa kertoo galaktista Imperiumia vastaan taistelevasta kapinallisjoukosta, joka on häviämäisillään sodan niskanpäällä olevaa vastustajaansa vastaan. Väsyneet ja lähes loppuun palaneet kapinalliset saavat jättimäisen haasteen, kun he kuulevat Imperiumin saavan pian käyttöönsä uuden superaseen, Kuolemantähden. Se on pienen kuun kokoinen taisteluasema, joka voi superlaserillaan tuhota kokonaisia planeettoja.

Kuolemantähden suunnittelija on Galen Erso (Mads Mikkelsen), joka elokuvan alussa pakotetaan uudelleen Imperiumin palvelukseen. Elokuvan päähenkilö on hänen tyttärensä Jyn Erso (Felicity Jones), joka 20 vuotta isänsä sieppauksen jälkeen joutuu vastentahtoisesti kapinallisten riveihin. Jynin toivotaan pääsevän käsiksi Kuolemantähden piirustuksiin, jotka voisivat paljastaa taisteluaseman heikon kohdan.

Jyn Erson roolihahmo tuo mieleen taisteluhalussaan ja –valmiudessaan Tomb Raiderin Lara Croftin sekä vuoden takaisen Star Wars – The Force Awakensin sankarittaren Rayn.  Hänen salaisen tehtävänsä ympärille rakentuu kapinallisten ydinjoukko. Jayn rinnalle nousee kylmäverinen kapinallisjohtaja Cassian Andor (Diego Luna) ja sotaisa droidi K-2SO (äänenä Alan Tudyk). Monenkirjavasta kapinallisjoukosta nousevat esiin myös sokea soturimunkki Chirrut Imwe (Donnie Yen) ja hänen tulivoimainen ystävänsä Baze Malbus (Jiang Wen).

Ristiriitaisin hahmo kapinallisjoukosta on Saw Gerrera (Forest Whitaker), jonka erillinen kapinallisryhmä tekee terrori-iskuja sivullisista kuolonuhreista välittämättä. Tämä vertautuu vääjäämättä nykypäivän terrorismiin. Kapinalliset käyvät katutaisteluja Imperiumin iskujoukkoja vastaan mm. sodan murentamassa jedipyhättö Jedhassa, jonka näkymät tuovat mieleen Irakin sodan ja kovia kärsineen Syyrian Aleppon.

Leffan keskeinen pahis on Imperiumin insinöörijoukkojen kenraali Orson Krennic (Ben Mendelsohn), joka pyrkii saamaan Kuolemantähden valmiiksi - ja näin keisarin suosion. Hän joutuu silti toimissaan usein ylempiensä nöyryyttämäksi ja manipuloimaksi. Elokuvan veretseisauttavin hahmo on kuitenkin Tähtien sota –faneille niin tuttu (Darth) Vader. Kun hän tarttuu punaiseen valomiekkaansa ja hönkii James Earl Jonesin baritoniäänellä,  jokin arvostelijassa kiljuu jällennäkemisen ilosta.  Mikä galaktinen konna!

Roolihahmojen runsaus aiheuttaa sen, että elokuvan ihmiskuvaus jää vääjäämättä ohueksi. Felicity Jones Jyninä ja Diego Luna Cassian Andorina eivät pääparina sytytä ollenkaan samaan tapaan kuin Carrie Fisher prinsessa Leiana ja Harrison Ford Han Solona Episodi IV:ssä. Elokuvan maailma on synkkä ja väkivaltainen. Asiat ratkotaan pitkälti asein, ja lahtaaminen on lähes samaa luokkaa kuin räiskintäpeleissä. On jotenkin kuvaavaa, että elokuvan sankaridroidi K-2SO vastaa lähes yksin elokuvan humoristisista heitoista.


Pienistä puutteistaan huolimatta Rogue One on hyvää elokuvaviihdettä. Se paikkaa monia epäloogisia aukkoja edellisissä Star Wars –elokuvissa. Se on visuaalisesti erittäin näyttävä ja avaruusnäkymiltään lumoava Alfonso Cuarón Gravityn (2013) tapaan. Pitkä lopputaistelu huipentaa tämän hienon fantasia- ja sotaelokuvan. Disneyn seuraavaa siirtoa avaruussaagassa odottaakin jo innolla.

Elokuvan traileri:


lauantai 3. joulukuuta 2016

Viihdyttävä dokkari suomirockin keski-ikäisestä dinosauruksesta ****

                                Eppu Normaali vuodelta 1984: Martti ja Aku Syrjä, Juha
                                Torvinen, Pantse Syrjä ja Mikko Nevalainen.

”Tässä on viisi Eppua, viisi kaunista heppua
Me soitamme rajulla tavalla, ja näytämme hyvältä lavalla…”
-        -  Eppu Normaali: Jee jee 1979. Poko Records

Suomirokin dinosaurus, ylöjärveläisbändi Eppu Normaali juhlii tänä vuonna 40-vuotista taivaltaan. Punkbändinä aloittanut yhtye on kulkenut pitkän matkan teini-ilmiöstä myöhäisessä keski-iässä olevien muusikkojen instituutioksi. Monet yhtyeen fanit ovat vanhentuneet rinnakkain bändin jäsenten kanssa.

Eppu Normaali nousi suomirokin tähtikaartiin 1970- ja 1980-luvulla yhdessä Juice Leskisen, Dingon, Pelle Miljoonan, Hassisen Koneen ja Leevi & The Leavingsin kanssa. Siinä missä Pelle Miljoonan punk oli julistavaa ja yhteiskunnallista kritiikkiä tulvillaan, Eput irrottelivat humoristisin, sarkastisin ja ajoittain suorastaan rupisinkin riimein.

Eput-elokuvan (2016)  on käsikirjoittanut ja ohjannut television puolella dokumentteja tehnyt Saku Pollari. Dokumentin kehystarinana kulkee Eppu Normaalin valmistautuminen 40-vuotisjuhlakonserttiin Tampere Filharmonian kanssa. Tästä taustasta tie vie bändin jäsenten kertomana menneisyyteen, jota ryyditetään arkistomateriaalilla ja dramatisoinneilla. Hiljattain ensi-iltansa saaneeseen Danny-dokumenttiin verrattuna Eput-leffasta löytyy selkeä draaman kaari ja näkökulma.

Tarinan keskiössä ovat Eppu Normaalin kitaristi ja säveltäjä Mikko ”Pantse” Syrjä ja yhtyeen ikiliikkuja, laulusolisti Martti Syrjä. Ylöjärveläisen veljesparin ohella esiin pääsevät kaikki bändin jäsenet, rumpuja soittava serkkupoika Aku Syrjä, kitaristi Juha Torvinen sekä bassoa kaulineet Mikko Saarela, Mikko Nevalainen ja Sami Ruusukallio. Taitavan sanoittajan Saarelan jätettyä bändin sen sieluina toimivat Eppu-saundin luoja Pantse ja dynaaminen huumorimies Martti.

Dokumentti piirtää eloisan ja letkeän kuvan Epuista, joiden veljeys ja kaveruus ovat silmiinpistävän aitoja asioita. Elokuva ei peittele myös suursuosion kääntöpuolta. Bändin alkoholinkäyttö oli holtitonta 1980-luvun huippuvuosina ja 1990-luvulla. Pahasti alkoholisoitunut Martti pelastui elämälle 2000-luvun alussa Lapualla saamansa Minnesota-hoidon ansioista. Tänään bändi on instituutio, jonka soittotaidot ja vahva saundi ovat aivan eri maata kuin kolmen soinnun peruspunkkia edustanut läpimurtobiisi Poliisi pamputtaa taas.

Tässä dokumentissa ei pidetä ikävää. Njet njet. Leffa on täynnä hauskoja muisteluita. Yksi parhaista liittyy kirjailijaperheeseen syntyneiden Syrjän veljesten varhaislapsuuteen. Pantse oli kyhännyt laudoista panssarivaunun eli martintappoaseen. Kun ammuksina käytetyt multapaakut eivät olisi osuneet varsinaiseen kohteeseen eli pikkuveljeen, Pantse pakotti Martin seisomaan 1,5 metrin päässä tykinpiipusta. Myöhemmin hän kyllä hyvitti velipoikaan kohdistuneita kolttosia.

Filmissä kuullaan pätkiä lukuista Eppujen biiseistä Akun tehtaasta kansalliskappale Murheellisten laulujen maahan ja sieltä Suolaiseen sateeseen. Dokumentin äijämeiningistä kertoo se, että ainoa valkokankaalla vilahtava nainen on Martin ja Pantsen kirjailijaäiti Kirsi Kunnas. Näin siitäkin huolimatta, että ilonpitobändin arsenaalista löytyy läjäpäin kauniita rakkauslauluja: Tahroja paperilla, Kun olet poissa, Tahdon sut, Näissä sanoissa ja Sydän tyhjää lyö.


Kauhavalaisittain ainoa harmittava asia on se, että kitaristi Juha Torvinen jättää mainitsematta neljä varhaisnuoruutensa vuotta Kauhavalla, jolloin hän oli muun muassa musiikinlehtori Selim Rentolan oppilaana.

Elokuvan traileri;