perjantai 13. tammikuuta 2017

Raukea ruumis hengenpelastajana***

                                Hank (Paul Dano) ja Manny (Daniel Radcliffe) säkenöivät
                                Swiss Army Manin päärooleissa.

Harvoin jokin elokuva saa katsojan leuat loksahtamaan, aiheuttaa päivien hämmennyksen ja pistää todella pohtimaan, oliko leffa totta ollenkaan vai silkkaa unta tai hallusinaatiota. Y-Kinon ensi-iltaan rynnistänyt Swiss Army Man (2016) tekee tämän. Elokuvan nähtyäsi voit unohtaa Sveitsin armeijan monitoimilinkkuveitset. Ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Daniel Kwan ja Daniel Scheinert osoittavat sen, kuinka tehokas yksi raukea ruumis voi olla hengenpelastajana.

Swiss Army Man on elokuva, joka jakaa elokuvakriitikot ja katsojat kahteen eri ryhmään. Toiset pitävät elokuvaa hyvin kauniina, upeasti kuvattuna, poikkeuksellisen luovana ja rohkeana elokuvan lajityyppien sekoittajana. Toiset leimaavat elokuvan tylsäksi, juonen köyhäksi, osan sen otoksista vastenmielisiksi ja leffan venytetyksi. Totuus löytynee tässäkin tapauksessa jostain välimaastosta.

Elokuva käynnistyy autiolta saarelta, jossa syrjäytynyt Hank (Paul Dano) suunnittelee päiviensä päättämistä jollain muulla kuin K-kahvilla. Hänen puuhansa keskeytyvät, kun rantaan ajelehtii pukumiehen (Daniel Radcliffe) ruumis. Hank ilostuu keskeytyksestä ja yrittää elvyttää lasittunein silmin maailmaa katsovan vainajan. Elvytyspainallukset käynnistävät vainajassa hillittömät ilmavaivat, joita Hank hyödyntää pelastautuessaan Mannyksi ristimänsä ruumiin kanssa autiolta saarelta.

Parivaljakko nousee maihin toisella hiekkarannalla. Hank heittää kalmon selkäänsä ja päättää huolehtia hänestä. Nuoren miehen yksinäisyys on ollut niin piinaavaa, että ruumiskin kelpaa kaveriksi. Hankin hämmästys on rajaton, kun Manny virkoaa metsästä sijaitsevassa luolassa henkiin zombin tavoin. Tämä elävä kuollut on menettänyt muistinsa, jolle Hankin on opetettava kaikki A:sta alkaen.

Elokuva seuraa Hankin ja Manny ystävystymistä, läheisyyttä ja eloa metsässä. Kahden nuoren miehen keskustelut avaavat uuden maailman. Pian käy ilmi, että Mannyllä on suorastaan yliluonnollisia kykyjä. Leffan nimi Swiss Army Man viittaa alkuosaltaan maailmankuuluun monitoimilinkkuveitseen. Käsikirjoittajakaksikon luovuutta ja oivalluskykyä voi enimmäkseen vain ihailla. On uskomatonta, kuinka monipuolisesti yhtä kalvakkaa vainajaa voi käyttää selviytymistaistelussa oudoissa olosuhteissa.

Swiss Army Mania ei ole helppo sijoittaa perinteisiin elokuvantaiteen lajeihin. Se on komedia, tragedia, rakkaus- ja fantasiaelokuva. Ehkä eniten leffa on kuitenkin kaverielokuva. Hankin ja Mannyn ystävyys on ylimmillään metsän bussikohtauksessa, joka jää hyvin todennäköisesti elokuvan historiaan. Mannystä huolehtiessaan Hank unohtaa oman sisäisen sirpaleisuutensa.

Paul Dano tekee upean ja suorastaan liikuttavan roolityön Hankina. Kuinka paljon yksinäisyys voi uuvuttaa? Mitä merkitsee se, että unelmien nainen osoittautuu todellisuudessa täysin odotusten vastaiseksi? Millaista on todellinen ystävyys? Viimeksi mainittuun kysymykseen antaa vastauksen Daniel Radcliffen hienosti näyttelemä kalmo. Tällä elokuvalla Radcliffe karistaa Harry Potter -hahmonsa harteiltaan.

Swiss Army Man ei ole juonielokuvan ystäville. Ajoittain elokuvan käsikirjoitus tuntuu teinipoikien tekeleeltä. Mutta siinä on paljon sellaista lumoa, viisautta ja outoutta, joka laittaa katsojan ajattelemaan.

Elokuvan traileri:



lauantai 7. tammikuuta 2017

Halujensa koukuttamat**

                                Ricky (Antti Luusuaniemi) ja Annika (Pihla Viitala) ovat
                                Kuudennen kerran seksiriippuvainen pääpari.

Maarit Lallin uutuuselokuva Kuudes kerta (2017) käsittelee suorasukaisesti ja moralisoimatta seksiriippuvuutta. Teema sopii hyvin hedonistiseen aikaamme, jossa sitoutuminen toiseen ihmiseen kammottaa ja ihmissuhteista tehdään helposti kertakäyttötavaraa. Päähenkilöitä esittävien näyttelijöiden roolitöistä huokuu ammattimaisuus, mutta tarinan sisältö ja henkilöiden kohtalot eivät juuri jaksa kiinnostaa.

Elokuvan miljöönä toimivat pääkaupungin kadut ja asunnot, välillä tosin pyörähdetään työmatkalla Ahvenanmaalla.

Kuudes kerta heijastaa valkokankaalle Annika Lahden (Pihla Viitala) ja Ricky Kalinin (Antti Luusuaniemi),  joiden välille kehittyy intohimoinen seksisuhde. Kolmikymppinen Annika elättää itsensä vaivoin yksityisetsivänä, jonka toimeksiannot liittyvät lähinnä aviorikoksista epäilyjen varjostamiseen ja todisteiden hankkimiseen heitä vastaan.

Luksusasuntoja välittävä Ricky pitää itseään alfauroksena, upeana lahjana koko naissukukunnalle. Rickyn pepun alla hyrisee valkoinen Jaguar, sylissä kehräävät erilaiset kiimaiset kisut. Kiinteistönvälittäjä kaataa vuoteelleen usein asiakkaitaan, josta moni elää avioeron ja itsellistymisen rajapinnassa. Heidän taustaltaan löytyy murskattuja unelmia, särkyneitä sydämiä, mutta myös tulevaisuuden toivoa, jota uusi asunto edustaa.

Nelikymppinen kiinteistönvälittäjä on seksiaddikti, jolla on työkalenterinsa ohessa omat aikataulunsa valloituksilleen, joita hän ”ilahduttaa” sähköisillä kikkelikuvillaan. Hän haluaa Annikan tavoin seksiä ilman sitoumuksia ja tunteita, mutta onnistuuko se? Voiko toisen ihmisen iholla olla pitkään ilman minkäänlaisia emootioita?

Maarit Lallin elokuva epäonnistuu päähenkilöidensä taustoittamisessa. Ohjaaja-käsikirjoittaja on todennäköisesti halunnut johdattaa katsojan minuutti minuutilta, vihje vihjeeltä päähenkilöidensä maailmaan samaan tahtiin kuin nämä tutustuvat toisiinsa. Elokuvakerronnassa tämä johtaa kuitenkin siihen, että Ricky, Annika ja heidän toimintansa tavoitteet jäävät irrallisiksi. Heidät liittää yhteen rujo, hätäinen ja nuhjuinen seksi, jossa ollaan kaukana vaakamambon hienouksista. Toki kuvausta voi kiittää arkisesta realismista.

Pihla Viitala tekee ammattinäyttelijän työtä Annikana, josta arvostelijan on vaikea saada otetta. Miksi hän käyttäytyy siten kuin käyttäytyy? Onko syynä himo, kosto vai rakkaudennälkä? Antti Luusuaniemen Rickystä välittyvät kyynisen ja osin narsistisen pelimiehen elkeet, vaikka kuluttava elämäntapa alkaa jo näkyä nelikymppisessä kiinteistönvälittäjässä.
   
Ohjaaja ei sanojensa mukaan ole halunnut moralisoida elokuvallaan. Häneltä olisi kuitenkin odottanut jonkinlaista analyysiä seksiaddiktion syistä. Monen kohdalla on kyseessä seksuaalinen hyväksikäyttö jossain vaiheessa elämänkaarta. Joillakin on toisaalta niin voimakas libido, että se johtaa vääjäämättä petoksen poluille. Seksiriippuvutta eivät nykyään ainakaan helpota yliseksualisoitunut mediaympäristö, erilaiset pettämissivustot sekä seuranhakusovellukset ja –palvelut, joita Rickykin hyödyntää.

Kuudennen kerran sekavuutta lisää sivuhenkilöiden suuri määrä. Heistä yksikään ei kasva kokonaiseksi ihmiseksi, vaikka mukana on Esko Salmisen, Pirkka-Pekka Peteliuksen, Minna Haapkylän ja Reino Nordinin kaltaisia kykyjä. Elokuvan tarina ei yksinkertaisesti kanna loppuun asti.

Elokuvan traileri:



lauantai 17. joulukuuta 2016

Tähtien sodan onnistunut taustoitus****

                                Rogue Onen päätähdet Diego Luna, Felicity Jones ja droidi
                                K-SO2. (LUCASFILM)

Supersuosittua Tähtien sota – elokuvasarjaa taustoittava Roque One: A Star Wars Story (2016) on visuaalisesti ja kerronnallisesti komea sota- ja fantasiaelokuva. Rogue One on aikuisille suunnattu, tummasävyinen ja aiemmat Tähtien sota –leffat mainiosti yhteenpunova mahtipontinen spektaakkeli. Sen ongelmat ovat lähinnä ohuessa ihmiskuvauksessa ja huumorintajuttomuudessa.

Gareth Edwardsin taitavasti ohjaama Rogue One sijoittuu ajallisesti elokuvasaagan Episodi III - Sithin koston (2005) ja Episodi IV – Uusi toivo (1977) väliin. Se on ensimmäinen kolmesta taustaelokuvasta, jotka luovat kontekstin George Lucasin ohjaamille Skywalker-suvun tarinoille.

Leffa kertoo galaktista Imperiumia vastaan taistelevasta kapinallisjoukosta, joka on häviämäisillään sodan niskanpäällä olevaa vastustajaansa vastaan. Väsyneet ja lähes loppuun palaneet kapinalliset saavat jättimäisen haasteen, kun he kuulevat Imperiumin saavan pian käyttöönsä uuden superaseen, Kuolemantähden. Se on pienen kuun kokoinen taisteluasema, joka voi superlaserillaan tuhota kokonaisia planeettoja.

Kuolemantähden suunnittelija on Galen Erso (Mads Mikkelsen), joka elokuvan alussa pakotetaan uudelleen Imperiumin palvelukseen. Elokuvan päähenkilö on hänen tyttärensä Jyn Erso (Felicity Jones), joka 20 vuotta isänsä sieppauksen jälkeen joutuu vastentahtoisesti kapinallisten riveihin. Jynin toivotaan pääsevän käsiksi Kuolemantähden piirustuksiin, jotka voisivat paljastaa taisteluaseman heikon kohdan.

Jyn Erson roolihahmo tuo mieleen taisteluhalussaan ja –valmiudessaan Tomb Raiderin Lara Croftin sekä vuoden takaisen Star Wars – The Force Awakensin sankarittaren Rayn.  Hänen salaisen tehtävänsä ympärille rakentuu kapinallisten ydinjoukko. Jayn rinnalle nousee kylmäverinen kapinallisjohtaja Cassian Andor (Diego Luna) ja sotaisa droidi K-2SO (äänenä Alan Tudyk). Monenkirjavasta kapinallisjoukosta nousevat esiin myös sokea soturimunkki Chirrut Imwe (Donnie Yen) ja hänen tulivoimainen ystävänsä Baze Malbus (Jiang Wen).

Ristiriitaisin hahmo kapinallisjoukosta on Saw Gerrera (Forest Whitaker), jonka erillinen kapinallisryhmä tekee terrori-iskuja sivullisista kuolonuhreista välittämättä. Tämä vertautuu vääjäämättä nykypäivän terrorismiin. Kapinalliset käyvät katutaisteluja Imperiumin iskujoukkoja vastaan mm. sodan murentamassa jedipyhättö Jedhassa, jonka näkymät tuovat mieleen Irakin sodan ja kovia kärsineen Syyrian Aleppon.

Leffan keskeinen pahis on Imperiumin insinöörijoukkojen kenraali Orson Krennic (Ben Mendelsohn), joka pyrkii saamaan Kuolemantähden valmiiksi - ja näin keisarin suosion. Hän joutuu silti toimissaan usein ylempiensä nöyryyttämäksi ja manipuloimaksi. Elokuvan veretseisauttavin hahmo on kuitenkin Tähtien sota –faneille niin tuttu (Darth) Vader. Kun hän tarttuu punaiseen valomiekkaansa ja hönkii James Earl Jonesin baritoniäänellä,  jokin arvostelijassa kiljuu jällennäkemisen ilosta.  Mikä galaktinen konna!

Roolihahmojen runsaus aiheuttaa sen, että elokuvan ihmiskuvaus jää vääjäämättä ohueksi. Felicity Jones Jyninä ja Diego Luna Cassian Andorina eivät pääparina sytytä ollenkaan samaan tapaan kuin Carrie Fisher prinsessa Leiana ja Harrison Ford Han Solona Episodi IV:ssä. Elokuvan maailma on synkkä ja väkivaltainen. Asiat ratkotaan pitkälti asein, ja lahtaaminen on lähes samaa luokkaa kuin räiskintäpeleissä. On jotenkin kuvaavaa, että elokuvan sankaridroidi K-2SO vastaa lähes yksin elokuvan humoristisista heitoista.


Pienistä puutteistaan huolimatta Rogue One on hyvää elokuvaviihdettä. Se paikkaa monia epäloogisia aukkoja edellisissä Star Wars –elokuvissa. Se on visuaalisesti erittäin näyttävä ja avaruusnäkymiltään lumoava Alfonso Cuarón Gravityn (2013) tapaan. Pitkä lopputaistelu huipentaa tämän hienon fantasia- ja sotaelokuvan. Disneyn seuraavaa siirtoa avaruussaagassa odottaakin jo innolla.

Elokuvan traileri:


lauantai 3. joulukuuta 2016

Viihdyttävä dokkari suomirockin keski-ikäisestä dinosauruksesta ****

                                Eppu Normaali vuodelta 1984: Martti ja Aku Syrjä, Juha
                                Torvinen, Pantse Syrjä ja Mikko Nevalainen.

”Tässä on viisi Eppua, viisi kaunista heppua
Me soitamme rajulla tavalla, ja näytämme hyvältä lavalla…”
-        -  Eppu Normaali: Jee jee 1979. Poko Records

Suomirokin dinosaurus, ylöjärveläisbändi Eppu Normaali juhlii tänä vuonna 40-vuotista taivaltaan. Punkbändinä aloittanut yhtye on kulkenut pitkän matkan teini-ilmiöstä myöhäisessä keski-iässä olevien muusikkojen instituutioksi. Monet yhtyeen fanit ovat vanhentuneet rinnakkain bändin jäsenten kanssa.

Eppu Normaali nousi suomirokin tähtikaartiin 1970- ja 1980-luvulla yhdessä Juice Leskisen, Dingon, Pelle Miljoonan, Hassisen Koneen ja Leevi & The Leavingsin kanssa. Siinä missä Pelle Miljoonan punk oli julistavaa ja yhteiskunnallista kritiikkiä tulvillaan, Eput irrottelivat humoristisin, sarkastisin ja ajoittain suorastaan rupisinkin riimein.

Eput-elokuvan (2016)  on käsikirjoittanut ja ohjannut television puolella dokumentteja tehnyt Saku Pollari. Dokumentin kehystarinana kulkee Eppu Normaalin valmistautuminen 40-vuotisjuhlakonserttiin Tampere Filharmonian kanssa. Tästä taustasta tie vie bändin jäsenten kertomana menneisyyteen, jota ryyditetään arkistomateriaalilla ja dramatisoinneilla. Hiljattain ensi-iltansa saaneeseen Danny-dokumenttiin verrattuna Eput-leffasta löytyy selkeä draaman kaari ja näkökulma.

Tarinan keskiössä ovat Eppu Normaalin kitaristi ja säveltäjä Mikko ”Pantse” Syrjä ja yhtyeen ikiliikkuja, laulusolisti Martti Syrjä. Ylöjärveläisen veljesparin ohella esiin pääsevät kaikki bändin jäsenet, rumpuja soittava serkkupoika Aku Syrjä, kitaristi Juha Torvinen sekä bassoa kaulineet Mikko Saarela, Mikko Nevalainen ja Sami Ruusukallio. Taitavan sanoittajan Saarelan jätettyä bändin sen sieluina toimivat Eppu-saundin luoja Pantse ja dynaaminen huumorimies Martti.

Dokumentti piirtää eloisan ja letkeän kuvan Epuista, joiden veljeys ja kaveruus ovat silmiinpistävän aitoja asioita. Elokuva ei peittele myös suursuosion kääntöpuolta. Bändin alkoholinkäyttö oli holtitonta 1980-luvun huippuvuosina ja 1990-luvulla. Pahasti alkoholisoitunut Martti pelastui elämälle 2000-luvun alussa Lapualla saamansa Minnesota-hoidon ansioista. Tänään bändi on instituutio, jonka soittotaidot ja vahva saundi ovat aivan eri maata kuin kolmen soinnun peruspunkkia edustanut läpimurtobiisi Poliisi pamputtaa taas.

Tässä dokumentissa ei pidetä ikävää. Njet njet. Leffa on täynnä hauskoja muisteluita. Yksi parhaista liittyy kirjailijaperheeseen syntyneiden Syrjän veljesten varhaislapsuuteen. Pantse oli kyhännyt laudoista panssarivaunun eli martintappoaseen. Kun ammuksina käytetyt multapaakut eivät olisi osuneet varsinaiseen kohteeseen eli pikkuveljeen, Pantse pakotti Martin seisomaan 1,5 metrin päässä tykinpiipusta. Myöhemmin hän kyllä hyvitti velipoikaan kohdistuneita kolttosia.

Filmissä kuullaan pätkiä lukuista Eppujen biiseistä Akun tehtaasta kansalliskappale Murheellisten laulujen maahan ja sieltä Suolaiseen sateeseen. Dokumentin äijämeiningistä kertoo se, että ainoa valkokankaalla vilahtava nainen on Martin ja Pantsen kirjailijaäiti Kirsi Kunnas. Näin siitäkin huolimatta, että ilonpitobändin arsenaalista löytyy läjäpäin kauniita rakkauslauluja: Tahroja paperilla, Kun olet poissa, Tahdon sut, Näissä sanoissa ja Sydän tyhjää lyö.


Kauhavalaisittain ainoa harmittava asia on se, että kitaristi Juha Torvinen jättää mainitsematta neljä varhaisnuoruutensa vuotta Kauhavalla, jolloin hän oli muun muassa musiikinlehtori Selim Rentolan oppilaana.

Elokuvan traileri;


tiistai 29. marraskuuta 2016

J.K. Rowling taikoo taas***

                                Eddie Redmayne on erinomainen Lisko Scamanderina.

Harry Potter –fantasiakirjoillaan maailmanmaineeseen kohonnut  J. K. Rowling on loihtinut taikasauvallaan uuden velhosaagan, josta on tarkoitus tehdä viiden elokuvan sarja. Y-Kinossa ensi-iltansa saanut Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (2016) on kelpo fantasia- ja seikkailuelokuva, joka jää kuitenkin hieman sekavaksi ja pinnalliseksi laajan henkilö- ja hahmogallerian esittelyssään.

Elokuvan nimi ja lähtökohta on Potter-romaaneista tuttu Lisko Scamanderin teos, joka oli velhopoika Harryn koulukirja Tylypahkassa. Fantasiaseikkailu sijoittuu velhokoulun sijasta vuoden 1926 New Yorkiin, joka on komea, synkkä ja ristiriitainen art deco-tyyppinen suurkaupunki.

Leffa käynnistyy brittiläisen taikazoologi Newt (Lisko) Scamanderin (Eddie Redmayne)  saapumisella metropolikseen mukanaan matkalaukullinen maagisia ihmeotuksia. Epäonnekseen Liskon ihmelaukku vaihtuu leipuri ja ei-taikki Jacob Kowalskin (Dan Fogler) salkkuun. Soppa on valmis, kun liskon ihmeotukset ottavat jalat alleen ja viilettävät pakoon New Yorkin kaduille ja kujille.

Lisko pyrkii saamaan karkulaiset kiinni yhdessä Kowalskin, Yhdysvaltain taikaministeriön entisen aurorin Porpentina Goldsteinin (Katherine Waterston) ja tämän sisaren Queenien (Alison Sudol) kanssa. Asiaa mutkistaa huomattavasti se, että suurkaupungin ylle heittää samanaikaisesti varjonsa salaperäinen ja aggressiivinen tuhovoima. Velhoyhteisön taikalehdissä kysellään Potter-lukijoille tutun julman Grindelwaldin (Johnny Depp) perään.

Amerikkalainen taikayhteisöjen jäsenet elävät brittikollegoidensa tavoin salassa ihmismaailman rinnalla, mutta he pelkäävät paljastuvansa ei-taikeille, joiksi he tavallisia ihmisiä eli kutsuvat. Elokuvan keskeiset jännitteet koskevatkin velhojen ja ihmisten välisiä suhteita. Heidän yhteenotoistaan on määrä rakentaa elokuvan keskeinen uhkakuva, mutta David Yatesin ohjauksesta puuttuu jäntevyyttä ja leffa jää Pottereita tuntemattomalle auttamatta hieman sekavaksi.

Rowlingin käsikirjoituksessa painottuu Harry Potter –saagan tavoin rohkeus, oikeudenmukaisuus, suvaitsevaisuus ja rasismin vastaisuus. Hän uskoo myös hyvyyteen ja ystävyyteen. Sarjan ihmeoliot jäävät ensimmäisessä osassa sivurooliin, mikä on sääli
.
Pyrkimys Pottereiden suosion uusimiseen ei ole kiinni näyttelijöistä vaan tarinan monipuolisuudesta ja uskottavuudesta. Eddie Redmayne on arkana, kömpelönä  ja hajamielisenä Liskona erinomainen valinta rooliin. Hieman aneeminen Katherine Waterston jää tässä elokuvassa säihkyvän Alison Sudolin ja mainion Dan Foglerin varjoon. Colin Farrell, Ezra Miller ja Samantha Morton näyttelevät hienosti velhomaailman suvaitsematonta siipeä.

Pienistä ongelmistaan huolimatta Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on lupaava elokuva, jonka erityistehosteet on toteutettu taitavasti. Jos elokuvan jatko-osiin saadaan lisää jäntevyyttä, tuloksena on näyttävää ja komeaa fantasiaelokuvaa suurille joukoille.


Elokuvan traileri:


lauantai 5. marraskuuta 2016

Kesy ja väsähtänyt komediatekele*

                            Tuomas (Jaajo Linnonmaa),  Niklas Aku Hirviniemi  ja Antti
                             (Sami Hedberg). (c) Solar Films / Alvi Pakarinen

Millainen on komediaelokuva, jonka energisin ja riemukkain huumori tulee esiin vasta lopputekstien yhteyteen liitetyistä hylätyistä otoksista?  - Surkea. Ohjaaja Taneli Mustosen Luokkakokous 2 – polttarit (2016) on kesy, tylsä, väsähtänyt ja säälittävä jatko-osa, jossa kikkeli on keskiössä, mutta meno munatonta.

Solar Filmsin tuottamat Luokkakokous-leffat perustuvat tanskalaisiin Klassefesten-nimisiin menestyselokuviin, joissa meno on suomalaiselokuvia roisimpaa.

Taneli Mustosen Luokkakokous 1 sai ensi-iltansa helmikuussa 2015. Suomalaismedioiden elokuva-arvosteluissa leffa lynkattiin löperänä,  sovinistisena, tunkkaisena ja alapäähuumoria viljelevänä örvellyksenä, jonka rasvainen huumori vetosi kuitenkin kansaan. Yli puolella miljoonalla katsojallaan elokuvasta tuli viime vuoden katsotuin.

Median julmistelulla on kuitenkin ollut vaikutuksensa kiireessä kyhättyyn jatko-osaan. Kaupallista menestystä janoava tuotantoyhtiö ja tekijät laskivat elokuvan ikärajan 12 vuoteen. Seksismiä vähennettiin, naisrooleja lisättiin, jyrkimmät ylilyönnit karsittiin ja peitonheiluttelu pudotettiin minimiin. Rahoittajien rauhoittelu ja poliittinen korrektius johtavat pitkäveteiseen, noloudella mässäilevään ja näyttelijätyöltään hyvin epätasaiseen tulokseen. Lähes puolitoistatuntisen leffan hauskimmat palat on tiivistetty puolitoistaminuuttiseen traileriin ja elokuvan lopun poistettuihin otoksiin.

Särmiä hiotessa komedialle kävi köpelösti. Kun ykkösosa kirvoitti katsojien hörönaurut viime vuonna, ei kakkososa juuri naurattanut lähes täyden elokuvateatterin yleisöä.

Luokkakokous 2:n koheltajakolmikko Niklas (Aku Hirviniemi), Antti (Sami Hedberg) ja Tuomas (Jaajo Linnonmaa) kokoontuvat elokuvan alussa viettämään Tuomaksen polttareita. Riemukkaan reissun päälle lankeaa kuitenkin pian vanhan koulukaverin Hendrikki ”Kikkeli” Kallosen (Kalle Lamberg) kuolema. Reitti hautajaisten kautta polttarien viettoon osoittautuu pian luultua monimutkaisemmaksi.

Pääkolmikon elämää varjostaa moni asia. Sinkku-Antin deittailu ei tunnu kantavan hedelmää, ja edellisosassa rockkukkona hääränneen Tuomaan tuore albumi on flopannut pahasti. Pitkäaikaisessa avioliitossaan nuutunut Niklas saa iskun, kun kuulee vaimonsa (Nina Lahtinen) tehneen syrjähypyn hyvinvarustellun Kikkeli-Kallosen kanssa.

On surkeaa, että elokuva rakentuu miehen sukukalleuden ympärille. Haaronvälihuumori on tuttua sekä radiojuontaja Jaajon että stand up-koomikko Hedbergin faneille. Se, että elokuvan ainoa ammattinäyttelijä Hirviniemikin kauhistelee, kadehtii ja räplää kuolleen kalua, on mautonta ja lähinnä uuvuttavaa. Kun keskenkasvuinen kolmikko kuolasi edellisosassa lähinnä mimmien parasta, vie tätä elokuvaa eteenpäin poikien peniskateus. Löysä käsikirjoitus johtaa löysään kerrontaan.
   
Luokkakokous kahdessa pääkolmikon naiset ovat vahvoja ja järkeviä. Sivurooleista vahvimman suorituksen tekee musiikkibisnespomoa näyttelevä Anu Sinisalo.

Kollikolmikko on tässä elokuvassa kovin pehmeä ja munaton. Aku Hirviniemen kasvot ovat kovasti viihderintamalla kuluneet, mutta tässä elokuvassa hänellä on parisuhdedraamassaan ajoittain hyvä ote. Sami Hedberg on pätevä stand up-koomikko, mutta näyttelijänä hyvin introvertti.  Jaajo Linnonmaan näyttelijätyötä leimaa yksitotisuus ja mediapersoonan edistäminen.

On jotenkin paradoksaalista, että tänä vuonna näkemistäni kotimaisista elokuvista Luokkakokous 2 on surkein, mutta kerännee silti yli 400 000 katsojaa. Juho Kuosmasen Hymyilevä mies (2016) kerää kehuja ja elokuvapalkintoja ulkomailla, mutta kotimaassa vuoden parhaan suomalaisen elokuvan on nähnyt alle 50 000 katsojaa. Tasan eivät käy onnen lahjat.

Elokuvan traileri:






perjantai 21. lokakuuta 2016

Kuluttavan rakkauden syövereissä***½

                                Inka (Laura Birn) ja Juhani (Lauri Tilkanen) elävät leffan alussa
                                rakkaudentäyteisessä symbioosissa.

Y-Kinon valkokankaalla käväisi lokakuun puolivälissä kotimainen elokuva, joka olisi ansainnut kunnolliset katsojamäärät Kauhavallakin. Alli Haapasalon esikoisohjaus Syysprinssi (2016) kertoo kahden esikoiskirjailijan kiihkeän rakkaustarinan 1980-luvun alun Helsingissä. Tähtikaksikko Laura Birn ja Lauri Tilkanen onnistuvat rooleissaan, leffa on kauniisti kuvattu ja äänimaailmaltaan mielenkiintoinen. Sen sijaan 1980-luvun aluen uuden aallon Suomi ja taitelijaliikkeen erkaantuminen ylipolitisoituneesta kulttuurielämästä jäävät ohuehkolle käsittelylle.

Syysprinssi perustuu Anja Snellmanin (ent. Kauranen) samannimiseen romaaniin, joka on pitkälti omaelämäkerrallinen. Vuonna 1996 ilmestynyt teos kertoi Kaurasen ja Abiturientti-teoksellaan (1980) kuuluisuuteen nousseen Harri Sirolan kiihkeästä suhteesta ja Sirolan syvästä masennuksesta.

Elokuvan alussa nuoret kirjailijanalut tapaavat Helsingissä. Juhani (Lauri Tilkanen) on rikkaasta porvariperheestä ja juuri mainetta saanut esikoiskirjailija. Opiskelijatyttö Inka (Laura Birn) ihastuu ja rakastuu nuoreen, komeaan ja energiseen Juhaniin. Nuorten rakkaus on täynnä kiihkoa, himoa ja eroottista hurmaa. Inka ja Juhani pääsevät toistensa iholle ja pian myös ihon alle.

Toisiinsa hullaantuneet nuoret kirjailijanalut ruokkivat ja motivoivat toisiaan. Juhanan taiteilijakämpässä kirjoituskoneiden rätinä katkeaa vain rakastelun, ruokailun, unelmoinnin tai unennäön ajaksi. Kirjallisuutta opiskeleva ja työväenluokasta tuleva Inka toimittaa opiskelijoiden punkhenkistä kulttuurilehteä. Vanhan kellarissa käydään kiihkeitä kirjallisuusaiheisia keskusteluja, jossa halutaan jättää jäähyväiset ylipolitisoitumisen ajalle.

Elokuvan Inka kasvaa opiskelijatytöstä naiseksi ja aikuistuu. Hänen esikoisromaanistaan tulee menestys. Samanaikaisesti Juhanin kirjallisen luovuuden alta alkaa paljastua ikäviä piirteitä. Mies osoittautuu suureksi narsistiksi ja taiteellisesti mustasukkaiseksi Inkalle. Molemminpuoliseen rakkauteen alkaa tulla ikäviä ryppyjä Juhanin ilkeyden, pisteliäisyyden ja mielenterveyden järkkymisen takia. Matka kohti hulluutta alkaa.

Elokuvan pääparista Laura Birn piirtää hienosti Inkan roolin. Hän tavoittaa hyvin nuoren naisen ihastuksen, pelon, epävarmuuden ja kyvyn kypsään kasvuun. Lauri Tilkanen on vakuuttava karismaattisena esikoiskirjailijana, joka rockkukkomainen itsevarmuus valuu vähitellen depression viemäriin.

Elokuvan kauniista kuvauksesta on kiittäminen Rauno Ronkaista. Taideteollisesta korkeakoulusta valmistuneen, mutta pitkään New Yorkissa asuneen Alli Haapasalon tausta näkyy elokuvan musiikin ja mielenkiintoisen äänimaailman valinnassa. Hän ei punkkautta kuvatessaan turvaudu helpoimpaan ratkaisuun eli leffan täyttämiseen suomirockin klassikoilla.

Elokuvaa kuljettaa oivasti eteenpäin Glenn Patschan elektroninen musiikki ja ulkomainen pop. Filmin sisällön tiivistää Joy Divisionin kappale Love Will Tear Us Apart.

Elokuvan traileri: