lauantai 3. joulukuuta 2016

Viihdyttävä dokkari suomirockin keski-ikäisestä dinosauruksesta ****

                                Eppu Normaali vuodelta 1984: Martti ja Aku Syrjä, Juha
                                Torvinen, Pantse Syrjä ja Mikko Nevalainen.

”Tässä on viisi Eppua, viisi kaunista heppua
Me soitamme rajulla tavalla, ja näytämme hyvältä lavalla…”
-        -  Eppu Normaali: Jee jee 1979. Poko Records

Suomirokin dinosaurus, ylöjärveläisbändi Eppu Normaali juhlii tänä vuonna 40-vuotista taivaltaan. Punkbändinä aloittanut yhtye on kulkenut pitkän matkan teini-ilmiöstä myöhäisessä keski-iässä olevien muusikkojen instituutioksi. Monet yhtyeen fanit ovat vanhentuneet rinnakkain bändin jäsenten kanssa.

Eppu Normaali nousi suomirokin tähtikaartiin 1970- ja 1980-luvulla yhdessä Juice Leskisen, Dingon, Pelle Miljoonan, Hassisen Koneen ja Leevi & The Leavingsin kanssa. Siinä missä Pelle Miljoonan punk oli julistavaa ja yhteiskunnallista kritiikkiä tulvillaan, Eput irrottelivat humoristisin, sarkastisin ja ajoittain suorastaan rupisinkin riimein.

Eput-elokuvan (2016)  on käsikirjoittanut ja ohjannut television puolella dokumentteja tehnyt Saku Pollari. Dokumentin kehystarinana kulkee Eppu Normaalin valmistautuminen 40-vuotisjuhlakonserttiin Tampere Filharmonian kanssa. Tästä taustasta tie vie bändin jäsenten kertomana menneisyyteen, jota ryyditetään arkistomateriaalilla ja dramatisoinneilla. Hiljattain ensi-iltansa saaneeseen Danny-dokumenttiin verrattuna Eput-leffasta löytyy selkeä draaman kaari ja näkökulma.

Tarinan keskiössä ovat Eppu Normaalin kitaristi ja säveltäjä Mikko ”Pantse” Syrjä ja yhtyeen ikiliikkuja, laulusolisti Martti Syrjä. Ylöjärveläisen veljesparin ohella esiin pääsevät kaikki bändin jäsenet, rumpuja soittava serkkupoika Aku Syrjä, kitaristi Juha Torvinen sekä bassoa kaulineet Mikko Saarela, Mikko Nevalainen ja Sami Ruusukallio. Taitavan sanoittajan Saarelan jätettyä bändin sen sieluina toimivat Eppu-saundin luoja Pantse ja dynaaminen huumorimies Martti.

Dokumentti piirtää eloisan ja letkeän kuvan Epuista, joiden veljeys ja kaveruus ovat silmiinpistävän aitoja asioita. Elokuva ei peittele myös suursuosion kääntöpuolta. Bändin alkoholinkäyttö oli holtitonta 1980-luvun huippuvuosina ja 1990-luvulla. Pahasti alkoholisoitunut Martti pelastui elämälle 2000-luvun alussa Lapualla saamansa Minnesota-hoidon ansioista. Tänään bändi on instituutio, jonka soittotaidot ja vahva saundi ovat aivan eri maata kuin kolmen soinnun peruspunkkia edustanut läpimurtobiisi Poliisi pamputtaa taas.

Tässä dokumentissa ei pidetä ikävää. Njet njet. Leffa on täynnä hauskoja muisteluita. Yksi parhaista liittyy kirjailijaperheeseen syntyneiden Syrjän veljesten varhaislapsuuteen. Pantse oli kyhännyt laudoista panssarivaunun eli martintappoaseen. Kun ammuksina käytetyt multapaakut eivät olisi osuneet varsinaiseen kohteeseen eli pikkuveljeen, Pantse pakotti Martin seisomaan 1,5 metrin päässä tykinpiipusta. Myöhemmin hän kyllä hyvitti velipoikaan kohdistuneita kolttosia.

Filmissä kuullaan pätkiä lukuista Eppujen biiseistä Akun tehtaasta kansalliskappale Murheellisten laulujen maahan ja sieltä Suolaiseen sateeseen. Dokumentin äijämeiningistä kertoo se, että ainoa valkokankaalla vilahtava nainen on Martin ja Pantsen kirjailijaäiti Kirsi Kunnas. Näin siitäkin huolimatta, että ilonpitobändin arsenaalista löytyy läjäpäin kauniita rakkauslauluja: Tahroja paperilla, Kun olet poissa, Tahdon sut, Näissä sanoissa ja Sydän tyhjää lyö.


Kauhavalaisittain ainoa harmittava asia on se, että kitaristi Juha Torvinen jättää mainitsematta neljä varhaisnuoruutensa vuotta Kauhavalla, jolloin hän oli muun muassa musiikinlehtori Selim Rentolan oppilaana.

Elokuvan traileri;


tiistai 29. marraskuuta 2016

J.K. Rowling taikoo taas***

                                Eddie Redmayne on erinomainen Lisko Scamanderina.

Harry Potter –fantasiakirjoillaan maailmanmaineeseen kohonnut  J. K. Rowling on loihtinut taikasauvallaan uuden velhosaagan, josta on tarkoitus tehdä viiden elokuvan sarja. Y-Kinossa ensi-iltansa saanut Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (2016) on kelpo fantasia- ja seikkailuelokuva, joka jää kuitenkin hieman sekavaksi ja pinnalliseksi laajan henkilö- ja hahmogallerian esittelyssään.

Elokuvan nimi ja lähtökohta on Potter-romaaneista tuttu Lisko Scamanderin teos, joka oli velhopoika Harryn koulukirja Tylypahkassa. Fantasiaseikkailu sijoittuu velhokoulun sijasta vuoden 1926 New Yorkiin, joka on komea, synkkä ja ristiriitainen art deco-tyyppinen suurkaupunki.

Leffa käynnistyy brittiläisen taikazoologi Newt (Lisko) Scamanderin (Eddie Redmayne)  saapumisella metropolikseen mukanaan matkalaukullinen maagisia ihmeotuksia. Epäonnekseen Liskon ihmelaukku vaihtuu leipuri ja ei-taikki Jacob Kowalskin (Dan Fogler) salkkuun. Soppa on valmis, kun liskon ihmeotukset ottavat jalat alleen ja viilettävät pakoon New Yorkin kaduille ja kujille.

Lisko pyrkii saamaan karkulaiset kiinni yhdessä Kowalskin, Yhdysvaltain taikaministeriön entisen aurorin Porpentina Goldsteinin (Katherine Waterston) ja tämän sisaren Queenien (Alison Sudol) kanssa. Asiaa mutkistaa huomattavasti se, että suurkaupungin ylle heittää samanaikaisesti varjonsa salaperäinen ja aggressiivinen tuhovoima. Velhoyhteisön taikalehdissä kysellään Potter-lukijoille tutun julman Grindelwaldin (Johnny Depp) perään.

Amerikkalainen taikayhteisöjen jäsenet elävät brittikollegoidensa tavoin salassa ihmismaailman rinnalla, mutta he pelkäävät paljastuvansa ei-taikeille, joiksi he tavallisia ihmisiä eli kutsuvat. Elokuvan keskeiset jännitteet koskevatkin velhojen ja ihmisten välisiä suhteita. Heidän yhteenotoistaan on määrä rakentaa elokuvan keskeinen uhkakuva, mutta David Yatesin ohjauksesta puuttuu jäntevyyttä ja leffa jää Pottereita tuntemattomalle auttamatta hieman sekavaksi.

Rowlingin käsikirjoituksessa painottuu Harry Potter –saagan tavoin rohkeus, oikeudenmukaisuus, suvaitsevaisuus ja rasismin vastaisuus. Hän uskoo myös hyvyyteen ja ystävyyteen. Sarjan ihmeoliot jäävät ensimmäisessä osassa sivurooliin, mikä on sääli
.
Pyrkimys Pottereiden suosion uusimiseen ei ole kiinni näyttelijöistä vaan tarinan monipuolisuudesta ja uskottavuudesta. Eddie Redmayne on arkana, kömpelönä  ja hajamielisenä Liskona erinomainen valinta rooliin. Hieman aneeminen Katherine Waterston jää tässä elokuvassa säihkyvän Alison Sudolin ja mainion Dan Foglerin varjoon. Colin Farrell, Ezra Miller ja Samantha Morton näyttelevät hienosti velhomaailman suvaitsematonta siipeä.

Pienistä ongelmistaan huolimatta Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on lupaava elokuva, jonka erityistehosteet on toteutettu taitavasti. Jos elokuvan jatko-osiin saadaan lisää jäntevyyttä, tuloksena on näyttävää ja komeaa fantasiaelokuvaa suurille joukoille.


Elokuvan traileri:


lauantai 5. marraskuuta 2016

Kesy ja väsähtänyt komediatekele*

                            Tuomas (Jaajo Linnonmaa),  Niklas Aku Hirviniemi  ja Antti
                             (Sami Hedberg). (c) Solar Films / Alvi Pakarinen

Millainen on komediaelokuva, jonka energisin ja riemukkain huumori tulee esiin vasta lopputekstien yhteyteen liitetyistä hylätyistä otoksista?  - Surkea. Ohjaaja Taneli Mustosen Luokkakokous 2 – polttarit (2016) on kesy, tylsä, väsähtänyt ja säälittävä jatko-osa, jossa kikkeli on keskiössä, mutta meno munatonta.

Solar Filmsin tuottamat Luokkakokous-leffat perustuvat tanskalaisiin Klassefesten-nimisiin menestyselokuviin, joissa meno on suomalaiselokuvia roisimpaa.

Taneli Mustosen Luokkakokous 1 sai ensi-iltansa helmikuussa 2015. Suomalaismedioiden elokuva-arvosteluissa leffa lynkattiin löperänä,  sovinistisena, tunkkaisena ja alapäähuumoria viljelevänä örvellyksenä, jonka rasvainen huumori vetosi kuitenkin kansaan. Yli puolella miljoonalla katsojallaan elokuvasta tuli viime vuoden katsotuin.

Median julmistelulla on kuitenkin ollut vaikutuksensa kiireessä kyhättyyn jatko-osaan. Kaupallista menestystä janoava tuotantoyhtiö ja tekijät laskivat elokuvan ikärajan 12 vuoteen. Seksismiä vähennettiin, naisrooleja lisättiin, jyrkimmät ylilyönnit karsittiin ja peitonheiluttelu pudotettiin minimiin. Rahoittajien rauhoittelu ja poliittinen korrektius johtavat pitkäveteiseen, noloudella mässäilevään ja näyttelijätyöltään hyvin epätasaiseen tulokseen. Lähes puolitoistatuntisen leffan hauskimmat palat on tiivistetty puolitoistaminuuttiseen traileriin ja elokuvan lopun poistettuihin otoksiin.

Särmiä hiotessa komedialle kävi köpelösti. Kun ykkösosa kirvoitti katsojien hörönaurut viime vuonna, ei kakkososa juuri naurattanut lähes täyden elokuvateatterin yleisöä.

Luokkakokous 2:n koheltajakolmikko Niklas (Aku Hirviniemi), Antti (Sami Hedberg) ja Tuomas (Jaajo Linnonmaa) kokoontuvat elokuvan alussa viettämään Tuomaksen polttareita. Riemukkaan reissun päälle lankeaa kuitenkin pian vanhan koulukaverin Hendrikki ”Kikkeli” Kallosen (Kalle Lamberg) kuolema. Reitti hautajaisten kautta polttarien viettoon osoittautuu pian luultua monimutkaisemmaksi.

Pääkolmikon elämää varjostaa moni asia. Sinkku-Antin deittailu ei tunnu kantavan hedelmää, ja edellisosassa rockkukkona hääränneen Tuomaan tuore albumi on flopannut pahasti. Pitkäaikaisessa avioliitossaan nuutunut Niklas saa iskun, kun kuulee vaimonsa (Nina Lahtinen) tehneen syrjähypyn hyvinvarustellun Kikkeli-Kallosen kanssa.

On surkeaa, että elokuva rakentuu miehen sukukalleuden ympärille. Haaronvälihuumori on tuttua sekä radiojuontaja Jaajon että stand up-koomikko Hedbergin faneille. Se, että elokuvan ainoa ammattinäyttelijä Hirviniemikin kauhistelee, kadehtii ja räplää kuolleen kalua, on mautonta ja lähinnä uuvuttavaa. Kun keskenkasvuinen kolmikko kuolasi edellisosassa lähinnä mimmien parasta, vie tätä elokuvaa eteenpäin poikien peniskateus. Löysä käsikirjoitus johtaa löysään kerrontaan.
   
Luokkakokous kahdessa pääkolmikon naiset ovat vahvoja ja järkeviä. Sivurooleista vahvimman suorituksen tekee musiikkibisnespomoa näyttelevä Anu Sinisalo.

Kollikolmikko on tässä elokuvassa kovin pehmeä ja munaton. Aku Hirviniemen kasvot ovat kovasti viihderintamalla kuluneet, mutta tässä elokuvassa hänellä on parisuhdedraamassaan ajoittain hyvä ote. Sami Hedberg on pätevä stand up-koomikko, mutta näyttelijänä hyvin introvertti.  Jaajo Linnonmaan näyttelijätyötä leimaa yksitotisuus ja mediapersoonan edistäminen.

On jotenkin paradoksaalista, että tänä vuonna näkemistäni kotimaisista elokuvista Luokkakokous 2 on surkein, mutta kerännee silti yli 400 000 katsojaa. Juho Kuosmasen Hymyilevä mies (2016) kerää kehuja ja elokuvapalkintoja ulkomailla, mutta kotimaassa vuoden parhaan suomalaisen elokuvan on nähnyt alle 50 000 katsojaa. Tasan eivät käy onnen lahjat.

Elokuvan traileri:






perjantai 21. lokakuuta 2016

Kuluttavan rakkauden syövereissä***½

                                Inka (Laura Birn) ja Juhani (Lauri Tilkanen) elävät leffan alussa
                                rakkaudentäyteisessä symbioosissa.

Y-Kinon valkokankaalla käväisi lokakuun puolivälissä kotimainen elokuva, joka olisi ansainnut kunnolliset katsojamäärät Kauhavallakin. Alli Haapasalon esikoisohjaus Syysprinssi (2016) kertoo kahden esikoiskirjailijan kiihkeän rakkaustarinan 1980-luvun alun Helsingissä. Tähtikaksikko Laura Birn ja Lauri Tilkanen onnistuvat rooleissaan, leffa on kauniisti kuvattu ja äänimaailmaltaan mielenkiintoinen. Sen sijaan 1980-luvun aluen uuden aallon Suomi ja taitelijaliikkeen erkaantuminen ylipolitisoituneesta kulttuurielämästä jäävät ohuehkolle käsittelylle.

Syysprinssi perustuu Anja Snellmanin (ent. Kauranen) samannimiseen romaaniin, joka on pitkälti omaelämäkerrallinen. Vuonna 1996 ilmestynyt teos kertoi Kaurasen ja Abiturientti-teoksellaan (1980) kuuluisuuteen nousseen Harri Sirolan kiihkeästä suhteesta ja Sirolan syvästä masennuksesta.

Elokuvan alussa nuoret kirjailijanalut tapaavat Helsingissä. Juhani (Lauri Tilkanen) on rikkaasta porvariperheestä ja juuri mainetta saanut esikoiskirjailija. Opiskelijatyttö Inka (Laura Birn) ihastuu ja rakastuu nuoreen, komeaan ja energiseen Juhaniin. Nuorten rakkaus on täynnä kiihkoa, himoa ja eroottista hurmaa. Inka ja Juhani pääsevät toistensa iholle ja pian myös ihon alle.

Toisiinsa hullaantuneet nuoret kirjailijanalut ruokkivat ja motivoivat toisiaan. Juhanan taiteilijakämpässä kirjoituskoneiden rätinä katkeaa vain rakastelun, ruokailun, unelmoinnin tai unennäön ajaksi. Kirjallisuutta opiskeleva ja työväenluokasta tuleva Inka toimittaa opiskelijoiden punkhenkistä kulttuurilehteä. Vanhan kellarissa käydään kiihkeitä kirjallisuusaiheisia keskusteluja, jossa halutaan jättää jäähyväiset ylipolitisoitumisen ajalle.

Elokuvan Inka kasvaa opiskelijatytöstä naiseksi ja aikuistuu. Hänen esikoisromaanistaan tulee menestys. Samanaikaisesti Juhanin kirjallisen luovuuden alta alkaa paljastua ikäviä piirteitä. Mies osoittautuu suureksi narsistiksi ja taiteellisesti mustasukkaiseksi Inkalle. Molemminpuoliseen rakkauteen alkaa tulla ikäviä ryppyjä Juhanin ilkeyden, pisteliäisyyden ja mielenterveyden järkkymisen takia. Matka kohti hulluutta alkaa.

Elokuvan pääparista Laura Birn piirtää hienosti Inkan roolin. Hän tavoittaa hyvin nuoren naisen ihastuksen, pelon, epävarmuuden ja kyvyn kypsään kasvuun. Lauri Tilkanen on vakuuttava karismaattisena esikoiskirjailijana, joka rockkukkomainen itsevarmuus valuu vähitellen depression viemäriin.

Elokuvan kauniista kuvauksesta on kiittäminen Rauno Ronkaista. Taideteollisesta korkeakoulusta valmistuneen, mutta pitkään New Yorkissa asuneen Alli Haapasalon tausta näkyy elokuvan musiikin ja mielenkiintoisen äänimaailman valinnassa. Hän ei punkkautta kuvatessaan turvaudu helpoimpaan ratkaisuun eli leffan täyttämiseen suomirockin klassikoilla.

Elokuvaa kuljettaa oivasti eteenpäin Glenn Patschan elektroninen musiikki ja ulkomainen pop. Filmin sisällön tiivistää Joy Divisionin kappale Love Will Tear Us Apart.

Elokuvan traileri:






tiistai 27. syyskuuta 2016

Kun sota murtaa mielen***½

                        Yksi jatkosodassa järkkyneistä 15700:sta sotilaasta. SA kuva.

Y-Kinon ensi-iltaan tulee ensi lauantaina Timo Korhosen ohjaama tärkeä dokumenttielokuva Sodan murtamat (2016). Se kertoo suomalaisista nuorista miehistä, jotka lähtivät puolustamaan isänmaata sotaan, mutta joiden mieli järkkyi rintamalla. Dokumentissa puheenvuoron saavat veteraanien lapset, jotka joutuivat kotioloissa kohtaamaan vaietun kansallisen trauman.

Elokuvassa haastatellut kahdeksan lasta kertovat rohkeasti sen, millainen kodin todellisuus oli murtuneen isän palattua sodasta. Taistelutrauman satuttama mies ei pystynyt enää palaamaan täysin arjen asioihin. Hän saattoi olla sulkeutunut, tuntematon, väkivaltainen tai pahasti alkoholisoitunut – tai sitten siipirikko sotilas vaikeni tyystin sodan kauhuista perhettään suojellakseen.

Jatkosodassa 19411944 sai 191 miestä Mannerheim-ristin ritarin arvon. Samaan aikaan noin 15700 miestä joutui sotapsykiatriseen hoitoon. Sodan jälkeen sotasairaalat suljettiin ripeästi ja traumatisoituneet miehet jätettiin perheidensä kontolle. Tuhannet lapset joutuivat kuuntelemaan isiensä järkyttäviä sotakokemuksia.

Rintamalla olleiden jälkeläiset ovat halunneet selvittää syyt isiensä väkivaltaisuuteen, alkoholismiin ja häpeän tunteeseen, jotta he itse voisivat käsitellä lapsuuden aikaiset omat traumansa. Korhosen elokuva antaa heille tähän mahdollisuuden ja äänen.

Dokumentissa hyödynnetään taitavasti sotilaiden rintamalta lähettämiä kirjeitä, puolustusvoimien rintamakuvaajien kuva- ja filmimateriaalia, mielensä murtaneiden sotilaiden lasten kertomuksia sekä ensi kertaa sotapsykiatristen sairaaloiden potilaskertomuksia. Viimeksi mainitut kertomukset ovat karua kuultavaa.

Elokuvan kimmokkeena on ollut historioitsija Ville Kivimäen kirjoittama, vuonna 2013 Tieto-Finlandian saanut tietokirja Murtuneet mielet. Sama teos oli pohjana myös Ari Matikaisen dokumentille Sota ja mielenrauha (2015), joka tutki Suomen sotien vaikutusta koko kansakunnan mentaliteettiin. Matikaisen dokumentissa äänessä olivat tutkijat, Korhosen elokuvassa rikkinäisten sielujen lapset.

Sodan murtamat kertoo monta rankkaa tarinaa. Suurin osa niistä on ymmärrettävissä, osa ei. Psykiatriseen hoitoon sotatrauman takia joutunut sotilas oli siviilielämässä kovilla ja kantoi mielessään suurta häpeää. Ajan henki oli sodan jälkeen se, ettei traumatisoitunut sotilas ”ollut mies eikä mikään, kun ei ollut sotaa kestänyt.”

Jatkosodan jälkeinen Suomi keskittyi jälleenrakennukseen ja kansakunnan voimien elvyttämiseen. Peloista ja traumoista ei sopinut sodan jälkeen puhua eikä juuri myöhemminkään. Sotilaiden lasten kokemukset ovat kuitenkin olleet yhtä väkeviä kuin heidän vanhemmillaankin, koska pienelle lapselle pelko, turvattomuus ja rauhattomuus omassa kodissa ovat jotain todella traumatisoivaa. Elokuva tuo esiin tämän, muttei niinkään sitä, kuinka sotilaiden jälkeläiset ovat kyenneet purkamaan traumojaan.


Sodan murtamat –elokuvan ensi-ilta on Y-Kinossa lauantaina 1.10. klo 16.00. Näytöksen jälkeen yleisö voi esittää kysymyksiä ja käydä keskustelua ohjaaja-käsikirjoittaja Timo Korhosen kanssa.

Elokuvan traileri:


maanantai 19. syyskuuta 2016

Bridget Jonesta parhaimmillaan****

                              Colin Firth ja Patrik Dempsey ovat isäkandidaatit Bridgetin
                                   (Renée Zellweger) lapselle.

 
Y-Kinon ensi-iltaan viikonloppuna tullut Bridget Jones’s Baby (2016) on mainio komedia. Suositun sinkkunaisen elämäntarinassa on päästy jo kolmanteen elokuvaan, mutta jatko-osa on onnistunut. Katsoja saa välillä nauraa vedet silmissä kestosinkun kohellusta lemmen, leipätyön ja nolojen tilanteiden parissa.

Englantilaiskirjailija Helen Fielding loi 1990-luvun puolivälissä Bridget Jonesin hahmon Jane Austenin innoittamana - ja iski saman tien kultasuoneen. Hieman yli 30-vuotias brittinainen kipuili rakkaushuolien, kertyneiden kilojen, liiallisen alkoholinkäytön ja arjessa selviytymisen kanssa. Fielding halusi auttaa englantilaisia kanssasisariaan, joille Lontoon trendit ja Cosmopolitan-lehden artikkelit loivat suuria ulkonäköpaineita.

Amerikkalaisen Renée Zellwegerin valinta elokuvasarjan ensimmäisen leffan päätähdeksi oli täysosuma. Hyväntahtoinen pyöreäposkinen vaaleaverikkö kohelsi Bridget Jones – elämäni sinkkuna (2001) –leffassa humoristisesti ja rakastettavasti Hugh Grantin ja Colin Firthin kaltaisten supertähtien rinnalla. Ensimmäisen elokuvan ohjannut Sharon Maguire vastaa myös Bridget Jonesin vauvan ohjauksesta.

Uutuuselokuvassa Bridget on 43-vuotias uutistuottaja, joka on päässyt eroon tupakanpoltosta ja saavuttanut ihannepainonsa. Vain rakkaus puuttuu lontoolaissinkun elämästä. Bridgetin elämä muuttuu kuitenkin kertaheitolla, kun hän saa tietää olevansa raskaana.

Mutta kuka on lapsen isä? Vaihtoehtoja on kaksi. Glastonburyn festivaaleilla sinkkunainen tapaa nettideittipalvelullaan miljoonaomaisuuden luoneen Jack Qwantin (Patrick Dempsey), jonka kanssa hän viettää lemmenyön. Vain muutamaa päivää myöhemmin Bridget tapaa ystävän lapsen ristiäisessä vanhan rakastettunsa Mark Darcyn (Colin Firth). Koska vanha suola janottaa, hän päätyy vuoteeseen myös Markin kanssa.

Romanttisen komedian parituntinen vierähtää isyyttä pohtiessa. Vaikka tarinan juoni on yksinkertainen ja arvattavissa, on kolmas Bridget Jones –elokuva erinomaisesti käsikirjoitettu ja roolitettu. Osa kiitoksesta kuuluu Emma Thompsonille, jonka käsikirjoitus on napakka ja hauska, mutta joka tekee myös hienon rooli sinkkusankarittaren gynekologina.

Bridget Jonesia näyttelevä Renée Zellweger on kadottanut pyöret poskensa ja näyttääkin ikäiseltään. Sen sijaan roolihahmon lämminhenkisyydessä, huumorintajussa, homssuisuudessa ja rakastettavuudessa on kaikki tallella. Colin Firthin näyttelemä puolustusasianajaja Mark on kömpelö ja puiseva, mutta yhä hulluna Bridgetiin. Hienon roolityön tekevät myös Bridgetin sympaattista isää näyttelevä Jim Broadbent ja politiikkaan pyrkivä äiti Gemma Jones.


Elokuvan uusi kasvo Jack on mukavuutensa, läsnäolonsa ja komeutensa puolesta aivan toista maata kuin jähmeä ja konservatiivinen Mark. Bridgetin onkin lopulta ratkaistava kumman kanssa hän haluaa sitoutua lapsensa kasvattamiseen ja perhe-elämään.

Elokuvan traileri:




sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Surunsa satuttamat***½

                                     Elokuvan tähdet Juliette Binoche ja Lou de Laâge.

Sisilialaisen Piero Messinan pitkä esikoiselokuva Palaa luokseni vielä (2015) perustuu löyhästi  Luigi Pirandellon (1867-1936) näytelmään. Ranskalais-italialainen tuotanto on kahden loistavan näyttelijättären juhlaa. Alun laahaavuudesta päästyään leffasta muodostuu tyylikäs eurooppalainen elokuva, joka on täynnä pitkiä hiljaisia otoksia, täydellisiä kuvakompositioita ja hillityn ilmaisun voimaa.

Elokuva on kertomus menetyksestä, kaipuusta ja petoksesta. Elokuvan toinen päähenkilö Anna (Juliette Binoche) asuu entisen aviomiehensä suvun kartanossa Sisiliassa seuranaan vain talonmies Pietro (Giorgio Colangeli). Alkupuolen visuaalisesti fantastiset otokset kuvaavat maiseman, jossa helmeilevää järveä ympäröivät vulkaaniset kivet ja vuoret sekä hiljaiset metsät.

Katsojalle käy jo ensimetreillä selväksi se, että Anna on romahtamaisillaan suruunsa ja tuskaansa, jonka hänen poikansa Giuseppen menehtyminen onnettomuudessa on aiheuttanut. Surunsa halvaannuttama Anna valvoo vuoteessaan, syö kuin lintu ja kykenee tuskin liikkumaan. Alun otokset tukevat surijaa, ne ovat kauniita, tummia, hitaita ja suorastaan laahaavia. Surutalossa on verhouduttu mustaan.

Hautajaisiltana Anna saa odottamattoman puhelun Giuseppen tuntemattomalta ranskalaiselta tyttöystävältä Jeannelta (Lou de Laâge), joka ilmoittaa tulevansa vierailulle poikaystävänsä kotiin. Nuori nainen on tietämätön Giuseppen kuolemasta, josta Anna myös vaikenee. Jeannen saavuttua Anna kertoo poikansa olevan matkoilla ja palaavan pääsiäiseksi kotiin.

Jeanne jää taloon oudon, tunteikkaan ja surevan Annan kanssa. Tämä on alun perin aikonut kertoa nuorelle naiselle poikansa kohtalosta, jonka hän itsekin tuntuu ajatuksen tasolla torjuvan. Totuudellisuus karisee kuitenkin Annasta, vaikeneminen alkaa haiskahtaa petokselta ja äärimmillään hän kuuntelee poikansa kännykästä tyttöystävän kaipaavat ja yhä epätoivoisemmaksi käyvät ääniviestit.

Elokuvasta rakentuu vähitellen kamaritragedia. Anna ja Jeanne tutustuvat vähitellen toisiinsa. Vanhemman naisen ja nuoren kaunottaren dialogi on hillittyä ja hallittua, molempien näyttelijätyö verratonta. Kuinka paljon silmäykset, intensiivinen läsnäolo ja hiljaisuus voivat puhuakaan. Juliette Binochen kasvoilla välähtävät elokuvan aikana surun kaikki tasot. Binoche on ehdottomasti eurooppalaisen elokuvan näyttelijävalioita.

Palaa luokseni vielä –leffa synnyttää todennäköisesti uuden  tuikkivan tähden eurooppalaisen elokuvan tähtikartalle. Niin raikas, niin osaava, niin lumoava on Lou de Laâge roolissaan Giuseppen tyttöystävänä. Hänen yhteispelinsä Binochen kanssa on läpi elokuvan saumatonta.

Vaikuttavinta työtä elokuvassa tekee pääkuvaaja Francesco Di Giacomo. Jokaisen otoksen kuvakulmat ovat harkittuja. Sisilialaisen maiseman kauneuden rinnalla kisaavat pimentyneen kartanon kolkkous ja roolihenkilöiden sisimpien ajatusten avaaminen kuvakielelle. Hellittämättömältä vaikuttava epätoivo voi hetkeksi kääntyä helpotuksen hetkiksi. Kuvaus ansaitsee kouluarvosanakseen kympin.


Elokuvalla on toki puutteensakin. Käsikirjoitukseen olisi vaadittu enemmän sisältöä. Annan itsepintainen vaikeneminen poikansa kohtalosta tuntuu kummalliselta ja vie liikaa huomiota elokuvassa. Ehkei katsojakaan pysty täysin samastumaan sureviin naisiin. Kaipa yhden ihmisen kuoleman olisi pitänyt kirpaista vielä kipeämmin.

Elokuvan traileri: