lauantai 30. heinäkuuta 2016

Elämänmyönteinen brittidraama***½

                            Loun (Emilia Clarke) ja Willin (Sam Claflin) kemiat kohtaavat.

Jojo Moyesin viihderomaanin Kerro minulle jotain hyvää pohjalta filmatisoitu brittidraama on varmasti kesän katsotuimpia elokuvia. Tarina rikkaasta vammautuneesta pojasta ja hänen elämäniloisesta avustajastaan tarjoaa kaikki ainekset koskettavaan nyyhkyleffaan, jonka miehetkin voivat vaivaantumatta katsoa.  Näyttelijäsuoritukset ovat taattua brittitasoa, mutta kirkkaimpana tähtenä säteilee Game of Thronesista tuttu Emilia Clarke.

Elokuva käynnistyy nuoren, menestyksekkään ja huimapäisen Will Traynorin (Sam Claflin) liikenneonnettomuudesta. Lopputuloksena on neliraajahalvaantuminen ja kohtalostaan katkeroitunut nuori mies.

Toisaalla nuori kahvilassa tarjoilijana toiminut työläistyttö Louise ”Lou” Clark (Emilia Clarke) saa lopputilin. Perheensä elättäjänä toiminut Lou ohjataan kuitenkin yläluokkaisen Willin avustajaksi. Päävastuun pyörätuoliin sidotun Willin kuntouttamisesta kantaa kuitenkin fysioterapautti Nathan (Stephen Peacocke).

Synkkä ja epätoivoinen Will Traynor saa vastinparikseen pirteän, iloisen ja rakastettavan suloisen Loun. Töykeä pyörätuolipotilas sulaa vähitellen aurinkoisen avustajansa loisteessa. Miehen linnoitus steriilissä desing-huoneistossa murtuu, ja nuoret aikuiset lähentyvät toisiaan päivä päivältä.

Ohjaaja Thea Sarrock onnistuu esikoisohjauksessaan rakentamaan realistisen ja koskettavan elokuvan, jossa humoristiset osuudet vuorottelevat syvän eettisten ja traagistenkin asioiden kanssa. Elokuva on sentimentaalinen, muttei liian siirappinen. Romaanissa tosin Willin vammaisuutta ja siitä aiheutuvia oireita ja kipuja kuvataan vielä realistisemmin kuin elokuvaversiossa.

Kerro minulle jotain hyvää (2016) marssittaa valkokankaalle komean näyttelijäjoukon. Elokuvan todellinen tähti on Emilia Clarke, joka tekee lähes täydellisen roolityön. Hänen aitoutensa ja sydämellisyytensä valaisevat filmin. Päätähdistä Williä esittävä Sam Claflin tunnetaan Nälkäpelistä. Hän pärjää hyvin Willin roolissa, vaikka hänen keskeisenä tehtävänään on istua sekä näyttää komealta ja synkeältä. Televisiosarjojen katsojia riemastuttavat Downton Abbeyn Batesinä tunnettu Brendan Coyle sekä pikkuroolissa käväisevä Todella upeeta –sarjan Joanna Lumley.


Leffa on tämän päivän Love Story, joten ainakin eläytyvimpien katsojien kannattanee varata nenäliinapaketti mukaan. Taitava draama koskettaa varmasti myös katsojista kyynisimpiäkin.

Elokuvan traileri:


perjantai 8. huhtikuuta 2016

Naisten oikeuksien esitaistelijat***½

                                Anne-Marie Duff ja Carey Mulligan taistelevat naisten
                                äänioikeuden ja muiden oikeuksien puolesta elokuvassa.

Y-Kinon ensi-iltaan tullut Sarah Gavronin ohjaama draamaelokuva Suffragette (2015) kertoo naisista, jotka taistelivat sukupuolensa valtiollisesta äänioikeudesta 1910-luvun Britanniassa. Rauhanomaisena alkanut liike muuttui poliittiseksi aktivismiksi ja lopulta suoraksi toiminnaksi, kun turhautuneet naiset nousivat kapinaan vanhoillista ja miesvaltaista brittiyhteiskuntaa vastaan. Epookkielokuvan näyttelijäkaarti on yhdistelmä tunnettuja tähtiä ja raikkaita uusia kasvoja, jotka tekevät hyvää työtä.

Suffragetti-nimitystä käytettiin 1900-luvun alun Britanniassa naisaktivisteista, jotka vaativat naisille äänioikeutta miesten tavoin. Suffragetit olivat kyllästyneet maltillisen naisliikkeen aikaansaannoksiin. He järjestivät näyttäviä mielenosoituksia ja –ilmaisuja, kahlitsivat itsensä julkisille paikoille, turvautuivat sabotaasiin ja nälkälakkoihin. Äänioikeustaistelijoiden tunnetuin hahmo oli Emmeline Pankhurst (Meryl Streep), joka perusti naisliitto WSPUn (Womens Social and Political Union).

Elokuva sijoittuu pääosin vuoden 1912 Lontooseen. West Endin pesulassa työskentelee vaarallisissa oloissa, alipalkattuina ja työnantajan tiukasti valvomana pesulatyöntekijä Maud Watts (Carey Mulligan). Maudin perheeseen kuuluu pesulassa työskentelevä aviomies Sonny (Ben Whishaw) ja George-poika (Adam Michael Dodd).

Herttaiselta vaikuttava Maud tempautuu mukaan naisasialiikkeen toimintaan. Elokuva onkin pitkälti kertomus Maudin radikalisoitumisesta, johon vaikuttavat liikkeen jäsenten vainoaminen, naisten heikko asema ja suffragettiystävättärien vaikutus. Erityisen merkittävässä roolissa Maud Wattsin kannalta ovat työkaveri Violet Miller (Anne –Marie Duff) ja apteekkarin rouva Edith Ellyn, jota Helena Bonham Carter esittää karismaattisesti.

Kapinallisuus käy Maudille kalliiksi. Reilu sata vuotta sitten brittinaisen omistusoikeus oli rajoitettu, hän eli miehensä holhouksen alla ja ruumiillisen koskemattomuuden kanssakin oli niin ja näin. Suffragettien postilaatikoihin tunkemat pommit, väkivaltaiset mielenosoitukset ja valmius jopa vankilatuomioihin herättivät ajoittaista naisvihaa brittiläisessä yhteiskunnassa. Elokuvan päähenkilölle kääntävät selkänsä niin aviomies kuin yhteiskuntakin, eikä hänellä ole lopussa juurikaan menetettävää.

Susan Gavronin ajankuvaus on rakennettu huolellisesti, vaikka elokuva jättää ilmaan katsojalle useita kysymyksiä. Suomalaisittain on tyrmistyttävää se, ettei elokuva mainitse suomalaisnaisten historiallista äänioikeutta v. 1906, vaikka maamme oli tässä asiassa ensimmäinen Euroopassa. Ennen Suomea valtiollinen äänioikeus oli toteutettu naisten osalta vain Uudessa Seelannissa, Australiassa ja joissakin Yhdysvaltain osavaltioista.


Elokuvan jännite löytyy pitkälti päähenkilön ja suffragetteja jahtaavan poliisitarkastaja Steedin (Brendan Gleeson) kohtaamisista ja dialogeista. Vastakkain ovat lakia ja järjestystä ajava, mutta suffragettejakin ymmärtävä poliisimies ja radikalisoitunut naisasianainen. Tämä vastakkainasettelu vie elokuvaa eteenpäin.

Elokuvan traileri:


lauantai 26. maaliskuuta 2016

Tylyjen tylsimysten nokkapokka**

 
                                 Batman (Ben Affleck) ja Superman (Henry Cavill) ottavat
                                 toisistaan mittaa uudessa supersankarileffassa.

Elokuvamaailman supersankarit Batman ja Teräsmies (Superman) esiintyvät ensimmäisen kerran yhdessä ohjaaja Zack Snyderin uutuuselokuvassa Batman vs Superman, The Dawn of Justice (2016). Herkullisesta alkuasetelmastaan ja tunnetuista näyttelijöistään huolimatta leffa floppaa elokuvataiteellisesti. Supersankareiden kohtaaminen heijastelee nykyistä maailmantilannetta: se on synkkä, iloton ja väkivaltainen toimintarymistely vailla tarkoitusta.

Elokuva alkaa Snyderin edellisen elokuvan Man of Steelin (2013) lopusta, jossa Teräsmies (Henry Cavill) tuhoaa Metropolista taistellessaan Krypton-planeetan kenraali Zodin joukkoja vastaan. Samassa yhteydessä romahtaa miljardööri Bruce Waynen eli Batmanin (Ben Affleck) yrityksen omistama pilvenpiirtäjä, jonka romahduksessa kuolee sadoittain Waynen työntekijöitä. Viittaus vuoden 2001 World Trade Centeriin kohdistuneeseen terrori- iskuun ei voisi olla ilmeisempi.

Tapahtuma kerrataan katutasolla Bruce Waynen näkökulmasta ja se toimii keskeisenä perusteluna supersankareiden väliselle erimielisyydelle. Toinen kimmoke on Lepakkomiehen Teräsmiestä kohtaan tuntema kateus. Onhan tämä supervoimillaan ja kyvyillään auttaa yhteisöään taistelussa rikollisuutta vastaan noussut lähes jumalan asemaan. Kolmas ja tärkeä tekijä Batmanin ja Supermanin välien viilenemisessä on Teräsmiehen arkkivihollisen Lex Luthorin (Jesse Eisenberg) rooli riidankylväjänä. Kaikesta tästä huolimatta elokuva epäonnistuu supersankareiden vastakkainasettelun kunnollisessa taustoittamisessa.

Molemmat supersankarit kuuluvat leffan lopussa vauhtiin pääsevän Ihmenaisen (Gal Gadot) tavoin Oikeuden puolustajien joukkoon. Yhteisesiintyminen ei elokuvassa kuitenkaan ole kitkatonta, koska kaikki kolme tulevat eri maailmoista. Teräsmies on hahmona vivahteeton, jota Cavillin karismaton ja jäykkä näytteleminen vain korostaa.

Batman on supersankareista ehkä realistisin, uskottavin ja synkin. Valitettavasti Snyderin Batman on vajonnut lähes rikollisen asteelle kyynisyydessään, pimeydessään ja väkivaltaisuudessaan. Oikeuden puolustajien joukkoon ei saa kunnolla ryhtiä edes Ihmenainen, jota israelilainen näyttelijätär Gal Gadot esittää energisesti ja vetävästi. Elokuvan parhaan roolityön tekee Teräsmiehen eli Clark Kentin naisystävää Lois Lanea näyttelevä Amy Adams, jonka suorituksesta löytyy lämpöä ja inhimillisyyttä.

Elokuvan juonikuvion keskiössä on Lepakkomiehen ja Teräsmiehen vastakkainasettelu, joka arvattavasti johtaa keskinäiseen väkivaltaiseen mittelöön puolipsykoottisen Lex Luthorin vaikutuksesta. Tällainen toimintaleffa tarvitsee myös ulkoisen uhan, koska eivät supersankaritkaan jaksa mätkiä toisiaan valkokankaalla 2,5 tuntia. Yhdysvaltoja ja ihmiskuntaa uhkaa pirullinen kryptonilainen voimaörkki, joka on kuin kooste lahtauspelien ja Hobitti-elokuvien inhottavimmista sekasikiöistä.

Zack Snyder  on tehnyt elokuvan, jossa supersankareilta on lähes riisuttu moraalisuus ja sankarillisuus. Hänen Batmaninsa on kadottanut sen hahmoon sisältyneen moniulotteisuuden, jonka brittiohjaaja Christopher Nolan onnistui rakentamaan Batmania näytelleen Christian Balen kanssa erinomaisessa Yön ritari –trilogiassa. Leffaan käytetyllä 250 miljoonalla dollarilla on tehty kulisseiltaan komea, mutta sisällöltään ontto elokuva, joka pohjustaa DC Comicsin tulevaa supersankarisarjaa.

Elokuvateatterin penkkiin istuutuminen tarjoaa katsojalle yleensä mahdollisuuden eskapismiin, hetken irrottautumiseen arjesta.  Batman vs Superman –elokuva tuo mieleen ikävät uutisotsikot ja nykymaailman pimeän puolen. Zack Snyder tappaa tällä elokuvallaan Batmanista ilon ja huumorin. Sitä 1960-luvun camp-huumorin ilahduttaman Batman-tv-sarjan kasvatin on vaikea antaa elokuvaohjaajalle anteeksi.

Elokuvan traileri:


maanantai 14. maaliskuuta 2016

Pimeydestä kohti valonkajastusta****

                                          Elokuva Tuntematon pakolainen antaa kasvot
                                          Eurooppaa ravistelevalle maahanmuutolle.

Ohjaaja Hamy Ramezanin dokumenttielokuva Tuntematon pakolainen (2016) alkaa väkevästi. Moottoroidut kumiveneet lipuvat täydellisessä pimeydessä kohti Lesboksen saarta Kreikassa. Jälleen joukko sotaa ja hätää pakenevia ihmisiä pelastautuu uudelle mantereelle. Rantautuminen tapahtuu taskulamppujen loisteessa ja vapaaehtoisten auttajien tuen turvin.

Tuntemattomat saapuvat tuntemattomuudesta toisten tuntemattomien luo. He ovat paenneet pimeyden piinaa, mutta päätyvätkö he lopulta uuteen rasismin kyllästämään pimeyteen vai vapauttavaan valoon?

Elokuvan tuottanut Aram Aflatuni vastasi elokuvablogistin kysymykseen elokuvan ensi-illassa Y-Kinossa maanantaina. Hänen mielestään valoon yltävät ne turvapaikanhakijoista, jotka pääsevät kouluun, autetaan mukaan työelämään ja otetaan mukaan paikallisen yhteisön jäseniksi.

-         -  Pimeys uhkaa niitä, joilla ei ole mitään tekemistä kuukausiin vastaanottokeskuksessa, jotka eivät voi työskennellä ja joita ei hyväksytä suomalaisen yhteiskunnan jäseniksi, Aflatuni kiteytti.

Tuntematon pakolainen kertoo iranilaistaustaisen stand up –koomikko Ali Jahangirin kolmiviikkoisesta matkasta Lesboksen saarelta läpi ns. Balkanin tunnelin aina jäänsaartamaan Suomeen asti. Jahangiri taivaltaa matkan yhdessä turvapaikanhakijoiden ja elokuvan tuotantotiimin kanssa.

Katsoja oivaltaa pian, että elokuvan keskeisin ansio on dokumentin humaani näkökulma Euroopan valtioita ravistelevaan pakolaiskriisiin. Ohjaaja Ramezan antaa ilmiölle epämääräisen virran sijasta vahvasti inhimilliset kasvot. Kamera löytää ihmisjoukoista niin lapset, aikuiset kuin vanhuksetkin. Tilanteita tallennetaan läheltä - ja ajoittain jopa puuduttavankin pitkään.

Kulkijoita on monta, ja jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan. Pakolaisleirin telttakylän vesipisteellä tytöt pesevät sukkia, mutta pohtivat myös oman äidin tärkeyttä tytölle, joka on menettänyt omansa sodassa. Vain 14-vuotias afgaanipoika tekee matkaa yksin, koska hänen vanhempansa katosivat kahakassa Iranin ja Turkin rajalla. Eurooppalainen klovnijoukko viihdyttää ilahtuneita lapsia ja aikuisia, mutta liian avoin ja iloinen naispelle yllyttää turvapaikanhakijan huorittelemaan tätä. Pyörätuolissa istuva vanhus raahataan peltoja pitkin Serbiaan, mutta haaveissaan hän odottaa pääsyä jalkaleikkaukseen Ruotsissa.

Pakolaisten taival Kreikasta Makedonian, Kroatian, Serbian, Itävallan ja Saksan halki kohti Keski-Eurooppaa ja Pohjoismaita käy turvapaikanhakijoiden voimille. Kasvot ovat vakavat, mutta samalla pyrkimys parempaan motivoi ja rohkaisee elämänmuutokseen. Osa matkaajista haaveilee Saksasta, osa Ruotsin hyvistä oloista. Joku on päättänyt hakea turvapaikkaa Suomesta, jossa on turvallista ja kuulemma miellyttävä ilmasto.


Pohjoisen maamme ei siten tarvitse olla pimeä luonnoltaan ja asenneilmastoltaan. Joillekin sopeutuville se tarjoaa vähintään valonkajastuksen. Turvapaikanhakijoiden unelmien toteutumista ansiokas dokumenttielokuva ei kuitenkaan valaise.  Se jää jatko-osan tehtäväksi.

Elokuvan traileri:



sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Jätkiä ei jätetty****

                                Kahden suomalaisvainajan nosto-operaatio oli toteutettava
                                salassa Norjassa kaksi vuotta sitten.


Ohjaaja Juan Reinan dokumenttielokuva Takaisin pintaan (2016) on karu ja vaikuttava dokumentti luolasukeltamisen jännittävästä ja vaarallisesta maailmasta. Elokuva kertoo tositarinan kahden Norjassa menehtyneen luolasukeltajan kohtalosta ja heidän tuomisestaan takaisin pintaan sukeltajatovereiden voimin. Elokuva on kertomus ryhmähengestä, lojaalisuudesta ja asioiden loppuun saattamisesta, mutta se valaisee myös suomalaisen miehen sielunmaisemaa.

Kaksi vuotta sitten kaksi kokenutta suomalaista luolasukeltajaa hukkui, kun he yrittivät sukeltaa Plurdalenin vedenalaisen luolan läpi Steinugleflågetin kuivaluolaan yhdessä kolmen muun sukeltajan kanssa. Tapahtuma sai huomattavan mediajulkisuuden.  Kun kansainvälinen sukeltajaryhmä epäonnistui vainajien hakemisessa pintaan 130 metrin syvyydestä, päättivät suomalaiset sukeltajatoverit toimia vastoin lakia ja viranomaisten määräyksiä.

Dokumenttielokuva salaisesta nosto-operaatiosta toteutui sattumalta. Luolasukellusryhmästä oltiin jo kuvaamassa elokuvaa, kun sen alkuperäinen näkökulma muuttui täysin. Aihe muuttui ennätyssukelluksesta pelastussukellukseksi.

Takaisin pintaan -elokuvassa esiintyvät etenkin onnettomuudesta selvinneet sukeltajat Patrik Grönqvist, Vesa Rantanen ja Kai Känkänen sekä sukelluskouluttaja Sami Paakkarinen, joka vastasi onnistuneesta nosto-operaatiosta.

Elokuva seuraa lähietäisyydeltä pelastussukellusta, sen valmistelua ja toteutusta. Katsoja uppoutuu sukeltajien kanssa tutkimaan Pluran ahtaita onkaloita, joiden vaarallisuus käy ilmi kirkkaan veden ja sukeltajien tehokkaiden valonheittimien ansiosta. Moni voi kokea suljetun paikan kammoa Y-Kinon sohvalla ja miettiä sitä, mikä saa ihmisen hakeutumaan vapaaehtoisesti niin luotaantyöntäviin paikkoihin. Onhan sukeltajan ympärillä lähinnä pimeyttä, viileätä vettä ja tonneittain kylmää peruskalliota.

Sitä dokumentti ja sen sukeltajat eivät kerro kuin viitteellisesti. Ihmisyyteen kuuluvat kuitenkin olennaisesti uteliaisuus, uuden löytämisen ilo, omien rajojen testaaminen ja halu selviytyä. Niin on myös luolasukelluksen maailmassa.

Elokuvan sukeltajat muodostavat aivan oman yhteisönsä, jossa vaikuttavat ryhmähenki, ammattimaisuus, huomattava lojaalisuus ja halu viedä sovitut asiat päätökseen. Poissa on kaikenlainen uho, itsensä tehostaminen ja sankarin sädekehän tavoittelu, vaikka katsoja pian ymmärtääkin sen, miten kovaa fyysistä ja henkistä suorituskykyä sukeltaminen vaatii. Omien ystävien nostaminen vainajina syvyyksistä on kovaa psyykelle. Suru ja menetys ovat läsnä sukellusyhteisössä, mikä näkyy nosto-operaatioon osallistujien ilmeissä, eleissä ja sanoissa.

Takaisin pintaan tuo esiin myös yhden suomalaisen miehen parhaista puolista: halun suorittaa tehtävä huolella loppuun. Sukellusturman vainajat haluttiin kotiseudun multiin aivan kuten viime sodissakin. Kuten yksi sukeltajista filmissä toteaakin: "Näitä jätkiä ei haluttu jättää (kosteaan hautaansa)."

Elokuvan traileri:


lauantai 6. helmikuuta 2016

Tasapaksu toimintajännäri**

                             Marjan (Maria Ylipään) ja päähenkilö Viktor Kärpän (Samuli
                             Edelmann) erimielisyydet eivät rajoitu remottipuuhiin.

Ohjaaja Lauri Nurksen Tappajan näköinen mies (2016) on kotimainen jännityselokuva, jossa toimintajaksojen lukuisuus jättää varjoonsa roolihahmojen kehityksen. Kotimaiset tähtinäyttelijät eivät leffassa pääse kunnolla lentoon.  Elokuva lämmittelee tuttuja teemoja itärikollisuudesta Venäjän harvainvaltaan.
 
Tappajan näköinen mies perustuu uutisankkuri Matti Röngän suosittuun Viktor Kärppä –dekkarikirjasarjaan ja kahdeksanosaiseen televisiotuotantoon. Nurksen uutuusleffa on jatkoa vuonna 2011 valmistuneen televisiosarjan tapahtumille.

Viktor Kärppä (Samuli Edelmann) on inkeriläinen entinen Venäjän spetsnaz-erikoisjoukkojen sotilas, joka Suomeen muutettuaan toimii rakennusalan yrittäjänä. Hänen lukuisat yhteytensä Suomen ja Venäjän tiedustelupalveluihin, Pietarin mafiaan ja pikkurikollisiin tekevät kuitenkin sopeutumisen rauhalliseen perhe-elämään vaikeaksi. Tästä Kärppä on jatkuvasti hakauksissa avovaimonsa Marjan (Maria Ylipää) kanssa.

Kärpän juurettomuus heijastuu sekä perhe-elämään että hänen toimintaansa lain molemmilla puolilla. Kirjailija Röngän teosten yllä lepää Neuvostoliiton haamu. Uutuuselokuvassa Venäjä on päässyt eroon diktataattorijohtajastaan ja uuteen naispresidenttiin kohdistetaan toiveita kansanvallan edistämisestä. Tämä ei kuitenkaan ole helppoa, sillä uusi kansakunnan keulakuva joutuu salaliiton kohteeksi Suomessa.

Lauri Nurksen uutuusfilmi on sujuva ja väkivaltainen jännäri, josta ei puutu vauhtia tai toimintakohtauksia. Itse asiassa toimintakohtausten vyörytys estää roolihahmojen kehityksen. Ruumiita tulee kuin liukuhihnalta, mutta venäläisiä roistoja on vaikea erottaa toisistaan. Niin samaa puuta he ovat mustissa nahkatakeissaan.

Samuli Edelmannin Viktor Kärppä on tyly, hymytön ja todellakin tappajan näköinen mies. Hänen ja hänen parhaan ystävänsä rikospoliisi Teppo Korhosen (Martti Suosalo)  toimet joutuvat Suojelupoliisin uuden ylitarkastaja Pilvi Variksen (Krista Kosonen) syynättäväksi.  Elokuvaan tuo lämpöä Kärpän pikkuveljeä Alekseita näyttelevä Ville Haapasalo, joka onnistuu sarkastisen Suosalon ohella  hyvin roolissaan.


Elokuvan naiskuva ei ole imarteleva. Särmikäs Kosonen, helposti kiukustuva Ylipää ja Viktorille kotikylästä tuttu prostituoitu Julija (Anni-Kristiina Juuso) muodastavat elokuvan negatiivissävytteisen naisgallerian. Tappajan näköinen mies onkin korostetun miehinen äijäelokuva.

Elokuvan traileri:




sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Henkeäsalpaava selviytymistarina****½

                                 Leonardo Di Caprio tekee hienon roolityön turkismetsästäjänä
                                 ja on lähellä parhaan miesnäyttelijän Oscar-palkintoa.
                                        
Meksikolaisen ohjaajan Alejandro González Iñárritun uusi elokuva The Revenant (2015) on erinomainen. Se liittyy kostowesternien perinteeseen, on monin paikoin brutaali ja väkivaltainen, mutta samanaikaisesti tavattoman kaunis filmi. Ihmisen pienuus ja luonnon suuruus ovat alati läsnä. Elokuva on myös upeiden näyttelijöiden riemuvoitto.

Filmi perustuu osittain tositapahtumiin ja ajoittuu 1820-luvun Yhdysvaltain rajaseudulle, jossa uudisasukkaat ja ranskalaiset kilpailivat turkiskaupassa. Elokuva sijoittuu lähelle Yellowstonen kansallispuistoa Wyomingissa, mutta sen hienot maisemat on kuvattu lähinnä Kanadassa, Meksikossa ja Montanan osavaltiossa Yhdysvalloissa.

Elokuva käynnistyy häikäisevällä taistelukohtauksella joen rannalla, kun reeintiaanien (eli arikarojen) joukko hyökkää majavanpyytäjien kimppuun. Noin kymmenen turkismetsästäjää pääsee pakenemaan lahtausta veneeseen. Heidän joukossaan on turkismetsästäjä ja uudisraivaaja Hugh Glass (Leonardo DiCaprio).

Pakomatkallaan halki erämaan Glass joutuu huomaamattaan emokarhun ja kahden pennun väliin. Monisatakiloisen harmaakarhun hyökkäys turkismetsästäjän kimppuun ja hänen riepottelemisensa henkihieveriin on hurjaa katsottavaa ja saa katsojalta niskakarvat pystyyn. Vaikka otoksen tekoon on käytetty tietokonegrafiikkaa, jää sen aidolta vaikuttava toteutus takuuvarmasti elokuvan historiaan.

Kun vaikeasti loukkaantuneen turkismetsästäjän raahaaminen vuoristossa käy mahdottomaksi, päättää retkikunnan johtaja kapteeni Andrew Henry (Domhnall Gleeson) jättää Glassin nuoren Jim Bridgerin (Will Poulter) ja pahansuovan John Fitzgeraldin (Tom Hardy) hoiviin. Jos Glass heittää henkensä, on parivaljakon haudattava hänet lisäkorvausta vastaan.

Petollinen Fitzgerald surmaa kuitenkin isänsä seuraan jääneen puoliverisen Hawkin (Forrest Goodluck) ja jättää raadellun turkismetsästäjän kuolemaan tuskiinsa. Tästä käynnistyy filmin huikea selviytymistarina. Karhun runtelema, petetty ja läheisensä menettänyt Glass saa elämänjanonsa rinnalle toisen väkevän tunteen: kostonhimon. Miehen kärsimykset ovat olleet kuin Raamatun Jobilla, mutta turkismetsästäjä ei nöyrry Jobin tavoin. Sentti sentiltä, metri metriltä, päivä päivältä, viikko viikolta hän raahautuu lumen, jään ja tuulen piinaamassa loputtomassa erämaassa kohti ihmisasutusta.

Filmin englanninkielinen otsikko tarkoittaa kuolleista palannutta. Todellisuudessa Hugh Glass oli juuri sellainen. Hän taivalsi v. 1822 henkihieverissä kuuden viikon ajan satojen kilometrien matkan ihmisten ilmoille.

Iñárritun elokuvassa DiCaprio tekee häikäisevän roolin Glassina. Vaikka hän suuren osan elokuvasta viestii lähinnä irvistyksin, elein ja puhinoin, hän on täydellinen valinta kärsivän turkismetsästäjän fyysiseen rooliin. DiCarprio on yhtä kotonaan New Yorkin suden kaltaisena rikollisena pörssimeklarina kuin The Revenantin karhuntaljaan verhoutuvana selviytyjänä. Näyttelijä pyrkii samaan täydellisyyden tavoitteluun rooleissaan kuin Robert De Niro ja on muuntautumiskyvyssään verrattavissa lähinnä Johnny Deppiin.

Tom Hardy on vakuuttava petollisen ja itsekkään pahiksen roolissaan. Komeaa ja osaavaa on myös Domhnall Gleeson näyttelijätyö kapteenina, jonka ristiriitaiseen rooliin kuuluu rajaseudun valvonta ja oikeudenmukainen toiminta, mutta myös turkisyhtiöiden etujen turvaaminen.

Elokuvan vaikuttavuus perustuu huomattavissa määrin jylhään luontoon ja sen lumoavaan kauneuteen. The Revenantin kameratyöstä vastaa ohjaaja Terrence Malickin luottokuvaaja Emmanuel Lubezki, jonka visuaalinen taituruus on näkynyt myös Gravityssä (2013) ja Iñárritun Birdmanissa (2014). Lubezki luo luonnonvalossa ja hyytävässä kylmyydessä häikäiseviä otoksia taivaan avaruudesta, monumentaalisista vuoristoista ja jylhistä koskista.


Meksikolaisohjaajan ansioihin kuuluu filmissä myös Yhdysvaltain alkuperäiskansojen realistinen ja arvostava käsittely. Intiaaneja ymmärretään, mutta heidän elämäntapaansa ei liikoja romantisoida. Tässä Iñárritu onnistuu Terrence Malickin The New Worldin (2005) ja Kevin Costnerin draamaelokuvan Tanssii susien kanssa (1990) tavoin.

Elokuvan traileri: