Kahden miehen loukussa

                                Hanna (Anna-Maija Tuokko) ja pääministeri Ismo
                                Majuri (Antti Reini) rakastuvat filmissä toisiinsa.

Saara Cantellin Ainoat oikeat (2013) on romanttinen komedia, jolle voi povata hyvää menestystä ainakin suomalaisten naiskatsojien keskuudessa. Tilannehuumori, pätevät näyttelijävalinnat, kelpo käsikirjoitus ja sutjakas elokuvakerronta tarjoavat keskimääräistä suomalaiskomediaa paremman leffakokemuksen.

Kolmikymppinen fysioterapeutti Hanna Palo (raikas ja sympaattinen Anna-Maija Tuokko) työskentelee lääkärikeskuksessa ja pörrää baarikärpäsenä parhaiden ystäviensä Ellin (Inka Kallén) ja Paulan (Jenni Kokander) kanssa. Nuori kiireinen nainen on välttänyt sitoutumisen, mutta etsii biletyspaikoissa katseellaan sitä oikeaa parhaiden ystävättäriensä tavoin.

Hanna törmää yllätyksekseen tummaan komistukseen Markukseen (Ilkka Villi), joka vie pikaisesti nuorelta naiselta jalat alta. Pudotus pilvilinnasta sattuu kuitenkin kipeästi, kun mies yllättäen katoaa Hannan elämästä jättämättä edes puhelinnumeroaan.

Markuksen etsintä katkeaa, kun Hanna ottaa vastaan työtarjouksen auto-onnettomuudessa loukkaantuneen pääministeri Ismo Majurin (Antti Reini) kuntouttajana. Valtakunnan ykkönen, joka kampausta myöten muistuttaa erästä aiempaa puolivallatonta poikamiestä, rakastuu pian korviaan myöten osaavaan ja viehättävään kuntouttajaansa. Eikä nainenkaan jätä vastaamatta pääministerin tunteisiin. Tämä tietää vaikeita aikoja Ismo Majurin kaikkialla läsnä olevalle ja hössöttävälle avustajalle Andersille (Sampo Sarkola), joka yrittää tehdä parhaansa pitääkseen asian pimennossa.

Juoru- ja iltalehdet saavat kuitenkin vihiä pääministerin morsiamesta. Julkisuuden hallinta käy käytännössä mahdottomaksi rakastavaisten kannalta. Tavallinen tyttö on päässyt parempiin piireihin ja julkisuuden mielenkiinto on herpaantumatonta. Hannan rääväsuinen bestis Elli (Kotikadusta tuttu Inka Kallén) saa valtakunnan suosikkiparin uuteen talk show –lähetykseensä, kun tapahtuu jotain odottamatonta.

Kadonnut Markus palaa nimittäin kuvioihin – ja Hannan on tehtävä valinta kahden rakastamansa miehen välillä. Tähän problematiikkaan kiteytyy elokuvan lopun todella mielenkiintoisesti pohjustettu loppuratkaisu, jossa ei suoraan syöksytä happy endiin. Tästä käsikirjoittaja Outi Keskevaarille ja ohjaaja Cantellille voi antaa kiitoksen.

Ainoiden oikeiden roolitus osuu nappiin. Anna-Maija Tuokko on mainio komedienne, Ilkka Villistä löytyy monta tasoa ja Antti Reini on uskottava rakastuneena miehenä, vaikkei niinkään pääministerinä. Jenni Kokander on mainio tyttökolmikon tasapainoisimpana edustajana.

Kotimaisessa komediassa on vaihteeksi mukava seurata örveltävien miesten sijasta bilettäviä nykynaisia, joille sattuu ja tapahtuu.  Nuorten ihmisten suhdesopasta on turha hakea suurta syvällisyyttä. Miehenkipeys on filmissä alati läsnä, ja iloista seksiä ilman sitoumuksia korostetaan liiankin kanssa. Erikseen on mainittava Iltalehden toimittajana hääräävä yli-innokas Elli, joka päästää suustaan rivouksia kuin pahin satamajätkä.

Omassa lajityypissään Ainoat oikeat on onnistunut komedia. Jäin silti pohtimaan kotimaisen elokuvan nykytrendiä. Sitä hallitsevat helsinkiläisten kolmikymppisten sitoutumiskammoisten sinkkujen elämää valottavat elokuvat. Monissa niistä ihmissuhteet ovat kulutustavaraa. Kun toisesta ihmisestä on otettu ilo irti, heitetään hyödytön hyödyke romukoppaan. Rakastelusta on tullut pelkkää panemista. Toivottavasti tämä ei ole koko totuus suomalaisen yhteiskunnan moraalikäsitysten muutoksesta.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

                                 
 

Kaukopartio harharetkellä

                     Kapteeni Erkki Peltoniemi (Eerik Kantokoski, vas.) ja eversti
                     Juho Loukasmäki (Kalevi Haapoja) ovat Kaukopartion voimahahmot.
                     Kuva: Nurmo-Filmi.

Eteläpohjalainen ohjaajalupaus ja elokuva-alan kehittäjä Harri J. Rantala tuo Y-Kinossa ensi-iltaan 27.12. uusimman elokuvansa Kaukopartio (2013).  Lupaavien lyhytelokuvien Kotiinpaluu (2010) ja Nurmoo – Huuto lakeudelta (2009) jälkeinen Kaukopartio ei pääse päämääräänsä. Pienellä budjetilla toteutettu elokuva laahaa kerronnaltaan ja jää valitettavan epätasaiseksi sisällöltään.

Nurmolainen elokuvan monitoimimies Rantala on elokuvansa käsikirjoittaja, ohjaaja, leikkaaja, lavastaja ja tuottaja. Rooleista parhaiten sujuu tällä kertaa leikkaus. Pienimuotoisessa sotaelokuvassaan Rantala on yhdistänyt taitavasti leikatun osuuden Kotiinpaluusta sen jatkokertomukseen Kaukopartio. Näin on saatu aikaan lähes tunnin mittainen elokuva.

Kotiinpaluu kertoi tarinan vuonna 1940 talvisodasta palaavasta traumatisoituneesta sotilaasta (Eerik Kantokoski), joka joutuu kotitilallaan kamppailemaan sotakokemusten, alkoholiongelman, velkansa ja avio-ongelmiensa kanssa. Hänen puolisoaan Enni Peltoniemeä näytteli pienieleisesti mutta tyylikkäästi kauhavalaissyntyinen Reeta Annala.

Varsinainen Kaukopartio-osuus alkaa elokuvassa asemasotavuodesta 1943.  Eversti Juho Loukasmäki (Kalevi Haapoja) antaa kapteeni Erkki Peltoniemen (Eerik Kantokoski) johtaman osaston tehtäväksi tunkeutua vihollisen selustaan ja siepata vanki, jonka avulla voitaisiin selvittää venäläisten sotasuunnitelmia. Kolmimiehiseen osastoon kuuluvat Peltoniemen ohella alikersantti Eero Ilkka (Ali Ahovaara) ja korpraali Tuomas Loukasmäki (Hannu Rantala).

Lumipukuihin sonnustautunut kaukopartio tekee työtä käskettyä ja onnistuu syvällä vihollisen selustassa nappaamaan sotavangikseen venäläisen naissotilaan (Eeva Putro). Varsin pian käy selväksi se, että osaston jäsenet suhtautuvat vankiin hyvin eri tavoin. Varsinainen elokuvan draama syntyy tästä.

Rantalan uutuuselokuvan rasitteena on tiukan talouden aikana kireäksi vedetty budjetti. Elokuva joudutaan toteuttamaan pienellä henkilömäärällä ja harvoissa kuvauspaikoissa. Valitettavasti Kaukopartiota vaivaavat myös käsikirjoitukseen, elokuvakerrontaan ja näyttelijöiden dialogiin liittyvät puutteet. Draaman kaari jää kunnolla jännittämättä venytetyn ja tapahtumaköyhän kerronnan vuoksi. Kiihkeintä kohtausta leimaa ilmaisullisesti vaisu dialogi, joka muistuttaa enemmän 2010-luvun teinin kuin 1940-luvun suomalaissotilaan kielenkäyttöä.

Näyttelijöistä Eerik Kantokoski ja eteläpohjalaisen elokuvan grand old man Kalevi Haapoja yltävät hyvään ja tasaiseen suoritukseen. Tosin on todettava, että Haapojan yltiöisänmaallinen puheenvuoro elokuvan lopussa särähtää hieman elokuvan loppuratkaisun taustaa vasten. Eeva Putro on venäläisenä naisvankina hyvin yksi-ilmeinen, muttei hänen roolinsakaan anna juuri mahdollisuuksia parempaan.

Harri J. Rantalan elokuvista Kaukopartio jää välityöksi. Odotan kuitenkin paljon hänen seuraavalta elokuvaltaan Juhannustyttö, joka on tarkoitus kuvata kesällä 2014.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Optimistinen työttömän arkkiveisu

                             Laurin (Kari Väänänen) ja Ilonan (Kati Outinen) luottamus
                             toisiinsa säilyy kovissakin oloissa.

Kauhavan lukion ja IhmeFilmin elokuvasarja päättyy komeasti Aki Kaurismäen filmiin Kauas pilvet karkaavat (1996). Elokuva on 1990-luvun lama-Suomen heijastuma. Koettu suurtyöttömyys heijastuu filmissä, mutta siitä huolimatta katsoja poistuu elokuvateatterista liikuttuneen optimistisena. Jokaisella tummalla pilvellähän on hopeinen reuna.

Aki Kaurismäen elokuva on omistettu 1995 kuolleen luottonäyttelijä Matti Pellonpään muistolle. Näyttelijä on filmissä mukana lapsuudenkuvallaan päähenkilöiden asunnossa.

Kati Outinen esittää Ilonaa, joka on ahkeruudellaan noussut perinteikkään Dubrovnik-ravintolan hovimestariksi. Ravintolan johtaja rouva Sjöholm (Elina Salo) joutuu kuitenkin myymään ravintolansa päästäkseen veloistaan. Ilonan kohtalona on saada lopputili. Samaan aikaan liikennefirma saneeraa ja Ilonan mies Lauri (Kari Väänänen) joutuu jättämään työnsä raitiovaununkuljettajana.

Elokuva on kertomus työttömyydestä, joka iskee päähenkilöihin ja heidän lähipiiriinsä. Laman syövereihin syöksyminen tekee kipeää ja paljastaa kanssaihmisten pimeät puolet. Selviytyäkseen Ilona ja Lauri myyvät omaisuuttaan ja yrittävät epätoivoisina menestyä jopa uhkapelissä. Lauri häviää rahansa ruletissa ja puolisoiden tilanne vaikeutuu entisestään. Lopulta Ilona keksii ajatuksen omasta ruokaravintolasta.

Koettelemuksista huolimatta Kauas pilvet karkaavat ei ole kipeästä aihepiiristään huolimatta synkeä elokuva. Sen täyttää kaurismäkeläinen musta huumori. Kyse ei ole yhteiskunnallisesta protestista. Elokuva hengittää, ja Aki Kaurismäen taidot lavastuksen, värien- ja tilankäytön sekä valojen ja varjojen vaihtelujen toteuttajana ovat hioutuneet huippuunsa.

Näyttelijätyö on elokuvassa kauttaaltaan erinomaista. Filmi palkittiin viidellä Jussi-patsaalla ja se myytiin yli 20 maahan. Kauas pilvet karkaavat nousi 1990-luvun menestyneimmäksi leffaksi ulkomailla, jossa se sai reilut 500 000 katsojaa.

Voit lukea IhmeFilmin ja Y-Kinon elokuvaesittelyn tästä.

Bilbo kohtaa lohikäärme Smaugin

                                Bilbo (Martin Freeman) joutuu käyttämään tiheästi örkit
                                tunnistavaa miekkaansa Hobitin jatko-osassa.

Ohjaajavelho Peter Jacksonin Hobitti-trilogia on päässyt toiseen osaansa juuri sopivasti joulumarkkinoita ajatellen. Smaugin autioittama maa (2013) edustaa vetävää elokuvakerrontaa ja on paikoitellen todella jännittävä. Hobitti Bilbo Reppulin ja hänen kääpiöystäviensä suuri seikkailu J.R.R. Tolkienin Keski-Maassa pääsee nyt kunnolla käyntiin. Elokuvan visuaalinen ilme on parasta mitä rahalla saa, mutta samalla fantasian päähenkilöt saavat lisää syvyyttä.

Elokuvasarjan ensimmäistä osaa Odottamaton matka (2012) rasittivat päähenkilöiden pitkät esittelyt ja venytetty Sumuvuorten läpijuoksu örkkijoukkojen keskuudessa. Toinen osa on sen sijaan upeasti rytmitetty eikä katsoja pääse todellakaan tylsistymään elokuvan pituudesta (2h 41 min) huolimatta.

Ensimmäinen osa päättyi kohtauseen, jossa Bilbo (Martin Freeman), velho Gandalf (Ian McKellen) ja 13 kääpiötä saivat silmiensä eteen Ereborin, jonka lohikäärme Smaug oli valloittanut kääpiöiltä. Samalla Smaug (äänenä Benedict Cumberbatch) sai haltuunsa kääpiöiden valtavat kulta-aarteet sekä houkuttelevan Arkkikiven.

Jatko-osassa seurue taivaltaa kohti Yksinäistä vuorta Ereboria ahdistavan Synkmetsän läpi, jossa jo kohdataan todellisia vaikeuksia. Matka jatkuu metsähaltioiden maiden kautta. Jos Jacksonin Taru sormusten herrasta (2001–2003) antoi haltioista mm. Legolasin (Orlando Bloom) ja Galadrielin (Cate Blanchett) ansiosta lähes ihannoivan kuvan, se monipuolistuu Hobitin kakkososassa. Metsänhaltioiden johtaja Thranduil (Lee Pace) on tyyppinä vaikea ja heittää seurueen tyrmään. Seurueen pako haltioiden luota tynnyreissä läpi kuohuavien koskien on elokuvan upein jakso, jota tahdittaa metsänhaltioiden ja örkkien kuolonbaletti.

Ihmisten asuttamassa järvikaupunki Esgarothissa levättyään seikkailijat ovat valmiita etenemään Ereboriin. Bilbon ja lohikäärme Smaugin kohtaamisessa on samaa hohtoa kuin hobitti Frodo Reppulin (Elijah Wood) ja Klonkun (Andy Serkins) ensitapaamisessa Tarussa sormusten herrasta (TSH). Jättimäinen lohikäärme huokuu tappavaa karismaa ja on digitaalisesti luotuna häikäisevä ilmestys.

Smaugin autioittama maa onnistuu syventämään monia henkilöhahmoja merkittävästi. Tämä pätee erityisesti kääpiöjohtaja Thorin Tammikilpeen (Richard Armitage). Hänestä huokuu samaa ahnetta ja ylimielisyyttä kuin Gondorin Boromirista TSH:ssa. Mielenkiintoinen ja nimenomaan naiskatsojia houkutteleva lisäys juoneen on metsähaltija Tauriel (Evangeline Lilly). Tämä soturihaltia on Legolasin naispuolinen vastine: viehättävä, itsenäinen ja todellinen tappokone örkkejä vastaan. Hän on myös valmis kiintymään omansa kansansa ulkopuoliseen hahmoon.

Hobitin jatko-osassa seikkailijaseurueen vaarat ja viholliset kasvavat matkan edetessä. Uuden Seelannin maisemat ja tietokoneella luodut Keski-Maan näkymät ja hahmot kietovat katsojan pauloihinsa. Jälleen on odotettava vuosi, jotta seikkailu saadaan elokuvalliseen päätökseensä. Jackson rakastaa Tolkienin fantasiamaailmaa – ja hänen ansiostaan moni muukin.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Kilpaurheilun ikävä kääntöpuoli

                          Marjatta (Satu Paavola) on joukkueen hiihtokuningatar, jonka
                          Ainon (Pamela Tola, oik.) on lyötävä kivutakseen huipulle.

Arto Halosen uutuuselokuvaa Isänmaallinen mies (2013) voi pitää jatkona hänen laadukkaalle urheiludokumentilleen Sinivalkoinen valhe (2012). Dokumentti toi esiin maastohiihtoon vuosikymmenien aikana pesiytyneen doping-ongelman, jota Halonen käsitteli ansiokkaasti ja monipuolisesti. Siitä huolimatta Sinivalkoinen valhe sai monissa urheilupiireissä hyisen vastaanoton, ja ohjaajaa pidettiin oman pesän likaajana.

Isänmaallinen mies lähestyy dopingia draamakomedian näkökulmasta. Huumoriakin toki elokuvasta löytyy, mutta aiheen vakavuuden takia elokuva on maalattu tummin sävyin. Näin elokuva lähestyy vääjäämättä tragikomediaa.

Uutuusfilmi ajoittuu 1980-luvun huimiin hiihtovuosiin. Elokuvan päähenkilö Toivo (Martti Suosalo) saa latojan tehtävistään potkut. Mies päättää käydä luovuttamassa vertaan, mikä mullistaa hänen elämänsä. Toivon hemoglobiiniarvot ovat yhtä huikean korkeat kuin takavuosien hiihtäjälegenda Eero Mäntyrannalla, ja lääkäri järjestääkin hänet yhteyteen Suomen hiihtomaajoukkueen valmennusryhmän kanssa. Tuota pikaa Toivo värvätään huoltoryhmään Suomen salaiseksi aseeksi, kun tämä on tunnustanut haluavansa olla isänmaallinen mies.

Kyse on aluksi veridopingista. Toivo on se hemoglobiinitankki, josta valutetaan verta joukkueen huippulupaukselle Ainolle (Pamela Tola) kovien kisojen alla. Viehättävä, mutta päämäärätietoinen Aino tekee parhaansa syöstäkseen hiihtokuningatar Marjatta Karhumäen (Satu Paavola) valtaistuimeltaan. Vain siten avautuu menestys kovissa kansainvälisissä kisoissa.

Raikas, iloinen ja kunnianhimoinen Aino saa Toivolta verta, mutta myös suuren osan sydäntä. Väsähtänyt viisikymppinen vireytyy nuoren naisen läheisyydessä. Elovena-tyttöä muistuttava hiihtäjätär hallitsee kuitenkin myös laskelmoinnin taidon, ja pian Toivo huomaa olevansa sotkeutunut yhä syvemmälle dopingiin ja ihmissuhdeongelmiin.

Pirkko-vaimo (Pirjo Lonka) nalkuttaa, Aino ihastuu nuorempaan. Toivo vaipuu ajalle tyypilliseen ”henkilökohtaiseen ongelmaan” eikä lohtua suo edes stripparin sylitanssi. Myös hiihtojoukkueen valmennuskolmikko Ilmo (Janne Reinikainen), Pakarinen (Mikko Kouki) ja Kataja (Hannu-Pekka Björkman) heittäytyy tylyksi. Epäluotettava ”vieraissa juokseva veritankki” ei sympatioita kerää.

Elokuvan tummiin juonteisiin eivät kuulu vain steroidit, epo ja veridoping. Isänmaallisen miehen synkin puoli on urheilumaailman laajamittainen hyväksikäyttö. Pärjätäkseen kilpakentillä on monen urheilijan valittava piristeet. Paineita tähän luovat lääkärit, valmentajat, joukkueenjohto, penkkiurheilijat ja urheilija itsekin. Toivoakin voidellaan varajohtajan tittelillä ja muhkealla palkankorotuksella. Raha, korruptio ja doping muodostavat vahvan epäpyhän kolmiliiton. Julkisuus ja urheiluhullu katajainen kansa seppelöivät voittajat ja sylkevät epäonnistujia.

Kehäraakiksi vajonnutta Toivoa kuitenkin tarvitaan, kun huippuvireeseen yltänyttä Ainoa kohtaa katastrofi juuri ennen olympialaisten päämatkaa. Isänmaallinen mies laittaa itsensä vielä kerran likoon. Miten tässä käy, sen kertoo elokuva.

Arto Halosen ja Helsingin Sanomien toimittaja Jouni K. Kemppaisen käsikirjoittama elokuva on kelpo kotimainen, muttei fiktion keinoin pääse niin syvälle ja lähelle doping-totuutta kuin Sinivalkoinen valhe. Yhdessä asiassa elokuva on todella onnistunut: casting eli roolitus toimii upeasti. Martti Suosalo on ulkopuolisen roolissaan todella mainio. Pamela Tola tekee takuuvarmaa työtä ja Hannu-Pekka Björkman Katajana on hetkittäin riemastuttava. Myös muut näyttelijät tekevät työtään ammattitaidolla.

Innokkaalle penkkiurheilijalle osa nautinnosta syntyy siitä, kun hän pohtii elokuvan roolihenkilöiden esikuvia. Itsekin uskon tunnistaneeni aika monta. On sääli, että Lahden MM-kisojen doping-katastrofi vuonna 2001 heikensi niin paljon tämän hienon urheilulajin asemaa.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Uusi Kalevala haastaa katsojan

      

                                      Sampo (Tommi Eronen) ja Aino (Pirjo Lonka) ovat 
                               Kalevala - Uusi aika -elokuvan keskeisissä rooleissa.
 

Ohjaaja Jari Halonen tekee elokuvia harvakseltaan. Hänen edellinen pitkä elokuvansa Aleksis Kiven elämä valmistui jo 2002. Halonen tunnetaan oman polkunsa tallaajana. Koska hänen elokuvansa eivät ole valtavirtaa, on rahat tuotantoon työläs kerätä.

Tämä pätee myös hänen uutuuselokuvaansa Kalevala – Uusi aika (2013). Sen tuotantobudjetti on ollut vain noin neljännesmiljoona euroa. Jari Halonen on itse sekä käsikirjoittanut, ohjannut että tuottanut elokuvan. Tuloksena on filosofinen, kunnianhimoinen, mutta samalla varsin sekava elokuva, joka avautuu parhaiten vain tekijälleen.

Halosen Kalevala ei ole kansallisen herättäjämme Elias Lönnrothin maailman päivitetty tulkinta. Leffa liikkuu kahdella aikatasolla. Elokuva käynnistyy viikinkien ja Pohjolan emännän Louhen johtamien joukkojen vyöryllä pakanalliseen itämaahan, jossa he alistavat rautakauden suomalaiset, Kalevan kyläläiset. Louhen tähtäimessä on seppä Ilmarisen takoma ihmekone Sampo, joka jauhaa rikkauksia omistajilleen.

Toinen taso löytyy nykyajasta, jossa suuri kansainvälinen konserni on tuomassa markkinoille ihmisen mieleen vaikuttavan virtuaalilaitteen. Toimitusjohtaja Sampo Väinölä (Tommi Eronen) on kuitenkin katkeamaisillaan monien paineiden ristitulessa. Erityisen uhan muodostaa hänelle pahan Kurtin (Konsta Mäkelä) ahneus, joka säteilee niin monen ihmisen elämään. Sampo tulee kuitenkin tietoiseksi muinaisesta kalevalaisesta maailmasta ja huomaa olevansa mukana Kalevalan ja Pohjolan ikuisessa taistelussa.

Tasoista Kalevala on kiintoisampi ja sen sankarit Väinämöinen (Ari Vakkilainen), seppä Ilmarinen (Jari Halonen), Kullervo (Pauli Poranen), Louhi (Tanja-Lotta Räikkä) ja Aino (Pirjo Lonka) nykyaikaisia vastinparejaan uskottavampia. Nykytasolta löytyvät kuitenkin elokuvan parhaat näyttelijäsuoritukset. Erityisesti Sampon kovaotteinen veli Jokkeri (Ville Tiihonen) ja Antti (Olavi Uusivirta) ovat väkeviä ja moniulotteisia rooleissaan.

Jari Haloselle alkuperäisen Kalevalan keskeinen anti on mytologisessa maailmanselityksessä, joka antaa tietoa henkisen kasvun mahdollisuudesta. Kauhavan ensi-illassa vieraillut ohjaaja ilmoitti tähtäävänsä totuuteen. Elokuvan draaman kaarta pätkivätkin pahasti Halosen filosofiset väliotsikoinnit. Elokuvan mieleenpainuvin ja teosta osittain selittävä aforismi kiteytyy seuraavasti: ”Jos meidän pitää elää kahta elämää, toinen niistä on valetta.”

Vähemmän henkistyneelle katsojalle uusi Kalevala on puuduttava kokemus, jota visuaalisen ilmeen vähäisyys vaikeuttaa entisestään. Vielä rautakautta kuvatessaan Halonen käyttää runsaasti ulkokuvia. Nykytaso on sen sijaan kuvattu pääosin tylsissä sisätiloissa.

Filmin visuaalista ilmettä rasittavat myös runsaat lähikuvat. Niistä välittyvät valitettavasti myös Jouko Turkan teatteriopit sisäistäneen Halosen mieltymys turkkamaiseen ilmaisuun. Katsojaa alkaa vähitellen ärsyttää ihmisen eritteiden kirjo näyttelijöiden kasvoilla. Verta, hikeä, räkää ja kyyneleitä on yksinkertaisesti liikaa tässä elokuvassa.

Katsojalle Kalevala – Uusi aika on haasteellinen katseltava. Mutta kaikkien elokuvien ei tarvitse olla köykäistä unelmahöttöä. Jari Halonen saakin pisteet uskalluksestaan, tinkimättömyydestään ja rohkeudestaan kulkea omia polkujaan todellisen taiteilijan tavoin.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Lady Di:n viimeinen rakkaus floppaa

                                   Diana (Naomi Watts) viimeisen rakastettunsa
                                   sydänkirurgi Hasnat Khanin (Naveen Andrews) sylissä.

-->

On jotenkin kohtalon ivaa, että Y-Kinossa tulivat samanaikaisesti ensi-iltaan elokuvateatterin vuoden paras leffa Gravity 3D (2013) ja surkein draamaelokuva Diana (2013). 1990-luvun tunnetuimmasta ja ehkä rakastetuimmasta naisesta on saatu aikaan siirappinen ja lähes silkkaa fantasiaa oleva tekele. Komealla Hitler-elokuvallaan Perikato (2004) mainetta niittänyt Oliver Hirschbiegel on ohjannut elämänsä flopin.

Elokuva keskittyy Walesin prinsessan viimeiseen kahteen vuoteen ennen hänen traagista kuolemaansa Pariisissa v. 1997. Filmi perustuu Kate Snellin teokseen Diana: Her Last Love (2001). Elokuva ja kirja kuvaavat molemmat Dianan kaksi vuotta kestänyttä rakkaussuhdetta pakistanilaiseen sydänkirurgi Hasnat Khaniin. Suhde oli päättynyt vain muutamia viikkoja ennen tuhoisaa auto-onnettomuutta.

Diana esittää prinsessan yhdenlaisena marttyyrinä. Takana ovat vuoden 1981 satuhäät, joita seurasi 750 miljonaa ihmistä, ja onneton avioliitto prinssi Charlesin kanssa. Aikansa tunnetuin nainen on kaikkien silmätikku: median ihailema ja vainoama, kansan rakastama, Windsoreiden kuningassuvun halveksima.

Elokuvan yksi heikkous on sen yksisilmäisyys. Asioita käsitellään täysin Dianan oletetusta näkökulmasta. Kuningasperheestä – ja erityisesti prinssi Charlesista tai kuningatar Elisabeth II:sta – ei ääntä pidetä. Dianan pojista Williamista ja Harrystä näkyy vilahdukselta selkä heidän kiirehtiessään helikopteriin leffan kannalta täysin tarpeettomassa kohtauksessa.

Elokuvan onnistumisen kannalta käsikirjoitus ja näyttelijöiden valinta (casting) ovat ratkaisevan tärkeitä. Käsikirjoitus, jonka on kyhännyt Stephen Jeffreys, on kamala. Leffan dialogi on täynnä latteuksia ja siirappia. Dianaa näyttelevä viehättävä australialais-brittiläinen Naomi Watts on nähnyt paljon vaivaa opetellakseen Dianan puhe- ja kävelytyylin ja ylipäänsä body languagen. Vaaleaverikkö selviytyy roolistaan aika puhtain paperein, vaikkei hänen Dianansa tuo juuri uutta aiemmin tiedettyyn.

Castingin heikko lenkki on kohutun Lost-televisiosarjan entinen komea ja karismaattinen Sayid (Naveen Andrews), joka on tässä elokuvassa varjo entisestään. Andrews’in esittämä Khan on kömpelö ja yksi-ilmeinen. Naomi Wattsin läpimurtoelokuvassa King Kong (2005) kaunottaren tärkein vastanäyttelijä oli jättiläisgorilla, joka ilmeiden määrässä ja häntä kohtaan osoittamissaan tunteissaan hakkaa kirkkaasti herra Andrewsin. Dianan ja Khanin väliltä puuttuvat elokuvassa kipinät, keskinäinen kemia ja intohimo. Ainoa uskottava tunteiden räiskähdys on elokuvan lopun puistokohtauksessa.

Prinsessan ja sydänkirurgin suhteessa on paljon oletettua ja kuviteltua. Toinen ei voi asiasta enää kertoa – ja toinen ei halua. Daily Mailin elokuisessa haastattelussa todellinen Hasnat Khan kertoi elokuvan valehtevan monessa suhteessa.

Diana, sydänten kuningatar, olisi ansainnut paremman elämänkertaelokuvan. Hirschbiegelin filmi ei tuo juuri uutta Walesin prinsessan henkilökuvaan. Hänen loppuaikojensa tärkeätä työtä maamiinojen ja AIDSin uhrien auttamiseksi esitellään onneksi jonkin verran.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Viiden tähden avaruusseikkailu 2013

                            Matt Kowalski (George Clooney) ja Ryan Stone (Sandra
                            Bullock) taivaltamassa avaruudessa kohti avaruusasemaa.

Meksikolaisen elokuvaohjaajan Alfonso Cuarónin filmi Gravity 3D (2013) on ehdottomasti vuoden parhaimpia filmejä. Se on samanaikaisesti niin jännitys-, katastrofi- kuin tieteiselokuvakin. Painovoimaa tarkoittavan tittelin alle kätkeytyy vertauskuvallisesti paljon. Painovoima pitää Maan Aurinkoa kiertävällä radallaan, satelliitit radoillaan ja vetää kaikkia massallisia kappaleita toisiaan kohti. Myös meitä ihmisiä.

Elokuva avautuu muutamilla faktalauseilla. Avaruudessa ei ole happea eikä ilmanpainetta. Äänelle ei ole välittäjäainetta. Elämä avaruudessa on mahdotonta, sanotaan. Äärettömyys ja hiljaisuus kiehtovat elokuvan toista päähenkilöä, lääkintäupseeri Ryan Stonea, jota Sandra Bullock esittää hienosti elämänsä roolissa.

Stone asentaa elokuvan alussa uutta ohjelmistoa Hubble-avaruusteleskooppiin 600 kilometrin korkeudessa. Seuranaan avaruudessa hänellä on komentaja Matt Kowalski (George Clooney), kokenut astronautti. Asennuspuuhat keskeyttää yllättäen iskevä katastrofi: venäläiset ovat ohjuksella tuhonneet satelliitin, jonka sirpaleet iskevät hajalle Hubblen ja liikkumiseen tarvittavan Explorer-aluksen.

Tuhoa on edeltänyt aivan huikaiseva ja elokuvahistoriaan jäävä pitkä 17 minuutin otos, jossa pieni piste vasten häikäisevän kaunista maapalloa ja tähtikarttoja on kasvanut Hubbleksi huoltotöitä tekevine astronautteineen, joista pari kieppuu teleskoopin ympärillä rakettireppuineen. Cuarónin hovikuvaaja Emmanuel Lubezki kameroineen pyörii aseman ympärillä. Lähikuvat erityisesti Stonen fyysisistä voimainponnistuksista ovat vaikuttavia.

Avaruusromun aiheuttama tuho syöksee toisiinsa hihnalla kiinnittyneet astronautit kiertoradalle. Kokeneen Kowalskin ohjeet ja kollegiaalinen kannustus ovat äärimmäisen tärkeitä avaruuden ensikertalainen Stonelle. Avaruuden syövereissä toisen ihmisen läheisyys saa valtavan merkityksen. Sen happikadon uhkaama Ryan Stone oivaltaa syvästi, vaikka hän pelastautuukin ilmalukon kautta kansainväliselle avaruusasemalle.

Bullockin kuoriutuminen avaruuspuvusta ja liikehdintä kohdunomaisessa ilmalukossa jäävät elokuvahistoriaan; samoin hänen ulvontansa kiinalaisella avaruusasemalla elokuvan myöhemmässä vaiheessa. Painottomuudessa astronauttia kohti lentävät monenlaiset esineet: haarukka, shakkinappula, kuulakärkikynä, putoava kyynel. Pieni liekki väärässä paikassa ennakoi uutta uhkaa.

Elokuvan edetessä kamera hakeutuu yhä lähemmäs lääkintäupseeri Ryania. Katsoja näkee hänen visiirinsä, kuulee hänen hengityksensä ja sydämensä lyönnit, menee tavallaan sisälle avaruudessa ajelehtivan nahkoihin. Gravity ei pohjimmiltaan ole vain jännitystä, avaruutta tai erilaisten katastrofien ketjua, se on elokuva ihmisestä, hänen elämänhalustaan ja kyvystään ratkaista akuutteja ongelmia.

Ryanin sisua nakertaa aluksi tragedia, jossa hän on menettänyt nelivuotiaan lapsensa. Elämänjanon palauttamiseen tarvitaan toista ihmistä. George Clooney on tässä avainasemassa. Hänen Kowalskinsa on vakaa, harkitseva, hieman flirttaileva, mutta todella kannustava. Kollegiaalinen kumppanuus innostaa Ryanin ylittämään itsensä.

Filmin finaaliosuus on katsojalle suorastaan huikeaa katsottavaa. Se on itse nähtävä ja koettava. Sitä ei auta kriitikonkaan selittää. Vaikkei Gravity yllä aivan Stanley Kubrickin filosofisen 2001: Avaruusseikkailun (1968) tai Andrei Tarkovskin Solariksen (1972) tasolle, siinä riittää pohdittavaa useiksi päiviksi elokuvaelämyksen jälkeen.

Elokuvan trailerin löydät tästä.