sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Suurten aatteiden ja voimakkaiden tunteiden menestysmusikaali


                            Hugh Jackman tekee huikean suorituksen Jean Valjeanina.

                         Russel Crowe esittää Valjeania piinaavaa poliisitarkastajaa.



Ohjaaja Tom Hooperin Les Misérables (2012) on elokuvasovitus menestysmusikaalista, jonka on ennätyksellisen 27 esitysvuoden aikana nähnyt jo 60 miljoonaa katsojaa. Elokuva perustuu ranskalaisen romantiikan mestarin Victor Hugon tunnetuimpaan teokseen Kurjat (1862).
 
Hooperin elokuva alkaa komeasti kohtauksella, jossa kahleketjuun kytketty päähenkilö Jean Valjean (Hugh Jackman) kiskoo muiden vankien kanssa purjealusta kuivatelakalle. Pian Valjean pääsee ehdonalaiseen riuduttuaan 19 vuotta vankilassa. Elämä vapaudessa ei kuitenkaan ole helppoa. Hän yrittää varastaa Dignen piispan (Colm Wilkinson) pöytähopeat, mutta jää kiinni teostaan.

Kun piispa kuitenkin suojelee viranomaisten nappaamaa varasta, Valjean liikuttuu kokemastaan armeliaisuudesta ja päättää elää loppuelämänsä rehellisesti. Tämän tekee kuitenkin vaikeaksi leppymätön poliisitarkastaja Javert (Russel Crowe), joka piinaa päähenkilöä musikaalin loppuun asti.

Kahdeksan vuotta myöhemmin Valjeanista on tullut pikkukaupungin pormestari ja tehtailija. Hänen tehtaassaan työskentelee nuori nainen Fantine (Anne Hathaway), joka lähettää säännöllisesti rahaa au-lapselleen Cosettelle (Isabella Allen). Tytär asuu majatalossa rahanahneen Thénardierin (Sacha Baron Cohen) ja hänen puolisonsa (Helena Bonham Carter) luona. Kun Fantine saa potkut tehtaasta, hän ajautuu prostituutioon voidakseen elättää tyttärensä. Eräässä välikohtauksessa Javert pidättää onnettoman naisen, mutta pormestari Valjean pelastaa hänet ja hänen tyttärensä Cosetten. Kuolemaa tekevän Fantinen laulama I Dreamed A Dream on sydäntäsärkevän kaunis ja loistosuoritus Anne Hathawaylta.

Elokuvan harpattua jälleen yhdeksän vuotta eteenpäin alkaa hahmottua Hugon romaanin ja musikaalin keskeinen teema. Kyse on yksilön ja yhteisön onnen välisestä kamppailusta. Sosiaalinen kurjuus, suoranainen sorto ja lainkäytön ongelmat sysäävät ranskalaiset jälleen vallankumouksen partaalle. Aikuiseksi naiseksi kasvanut Cosette (Amanda Seyfried) ja nuori vallankumouksellinen Marius Pontmercy (Eddie Redmayne) rakastuvat toisiinsa ensi silmäyksellä. Mariuksen rakkauden tiellä ovat kuitenkin kasvattityttärestään mustasukkainen Jean Valjean ja hänen tuntemansa lojaalisuus vallankumoustovereitaan kohtaan.

Tapahtumien vyöry vie lukuisat henkilöt barrikadeille ja elokuva siirtyy ratkaisuvaiheeseensa. Musikaalielokuvan joukkokohtaukset ovat upeasti toteutettuja. Claude-Michel Schönbergin musiikki pauhaa niissä täydellä voimallaan. Les Misérables on melodraama, jossa suuret aatteet ja voimakkaat tunteet tempaisevat mukaansa niin elokuvan henkilöt kuin katsojankin.

Syvälliseen empatiaan kykenevän katsojan kannattaa varautua elokuvanautintoon nenäliinalla. Elokuva on sentimentaalinen, mutta myös kohottava. Köyhien kurjuus, langenneet naiset, orvot lapset, viranomaisten piittaamattomuus ja konnamaisuus saavat katsojan ajoittain lähes kiukun partaalle. Les Misérables’in voima on kuitenkin siinä, että toivon kipinä elää kaikkien vaikeimmissakin oloissa ja että rakkaus selviää lopulta voittajana, vaikka poliittis-sotilaallinen tappio on jo toteutunutkin. Hugon mukaan julmassa maailmassa on myös oltava valmis taistelemaan muutoksen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta.

Elokuvan nimekäs näyttelijäkaarti selviää mainiosti ohjaajan asettamasta suuresta haasteesta: Kaikki laulukohtaukset äänitettiin roolisuorituksia tehtäessä eikä taustanauhaa vasten. Vaikka äänialaa ja lauluvoimaa löytyy muiltakin näyttelijöiltä, musikaalin yksi keskeinen helmi on Samantha Barksin Époninen esittämä On My Own. Les Misérables kannattaa kokea.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Sitoutumisen suunnaton vaikeus

                                Pamela Tola takertuvana Ellinä (vas.) ja Armi Toivanen
                                avioerotutkija Sannana tekevät mainiot roolityöt.

Johanna Vuoksenmaan ohjaama 21 tapaa pilata avioliitto (2013) on yksi lenkki niiden kotimaisten elokuvien sarjassa, jotka kuvaavat sitoutumiskammoisten kolmikymppisten tarpomista ihmissuhteiden hetteikössä. Samaa aihepiiriä ovat käsitelleet mm. Rakkauden rasvaprosentti, 3Simoa ja Vuoksenmaan suosittu televisiosarja Klikkaa mua.

Elokuvan päähenkilö Sanna Manner (Armi Toivanen) on kyyninen yliopistotutkija, joka tekee avioerotutkimusta haastattelemalla juuri avioliiton solmineita pariskuntia. Hän etsii tuoreiden avioparien käyttäytymisestä eron merkkejä väitöskirjaansa varten. Sanna ei usko romanttiseen rakkauteen, onnelliseen parisuhteeseen tai avioliiton kestävyyteen.

Avioerolapsi Sanna välttelee sitoutumista kaikin tavoin. Vuoksenmaan elokuvassa hän käyttäytyy hyvin maskuliiniseen tapaan. Tutkija heittäytyy humalatilassa yhden yön suhteisiin, ei kohtaa tunteitaan ja unohtaa iskemänsä miehen heti lakanoista noustuaan. Sannan kyyninen suhtautuminen miessukupuoleen joutuu kuitenkin koetukselle, kun hän kiinnostuu Aleksista (Riku Nieminen), yhdestä eron kokeneesta haastateltavastaan.

Sanna paras ystävätär Aino (mainio Essi Hellén) on romanttinen höpsö patologi, joka haluaa miehen, lapsia ja perheen. Aino iskeekin silmänsä Sannan tutkimusassistenttiin Jouniin (Aku Hirviniemi), joka on naimisissa takertuvan ja hysteerisen Ellin (Pamela Tola) kanssa. Pamela Tola osoittaa oivaa muuntautumiskykyä sivuroolissaan läheisriippuvaisena aviovaimona, jonka elämä järkkyy Jounin ja Ainon lähentymisen myötä.

Sannan suhtautumista parisuhteeseen ei voi ymmärtää ilman hänen vanhempiensa rikkoutunutta liittoa. Isä (Vesa Vierikko) on särkynyt sielu, äiti (Hannele Lauri) vahva manipulaattori. Molemmat tekevät rooleissaan hyvän suorituksen.

Elokuva kertoo onnistuneesti tavoista, joilla nykyihminen saa avioliittonsa kriisin partaalle. Kontrollointi, läsnäolon puute, puhumattomuus, valehtelu, pettäminen ja päihdeongelmat ovat vain joitakin aviosuhdetta horjuttavista tekijöistä. Elokuva pyrkii lähestymään vakavaa aihettaan huumorin keinoin. Tässä se ei kuitenkaan kovin hyvin onnistu, vaikka näyttelijätyö on kokonaisuudessaan laadukasta, ja moni näyttelijä suositusta Putous-ohjelmasta tuttu.

Vuoksenniskan elokuva pohtii kuitenkin ansiokkaasti parisuhdetta ja siihen kohdistuvia paineita nykyisessä hyvin hedonistisessa yhteiskunnassa. Leffassa käännetään myös sukupuoliroolit onnistuneesti nurinpäin. Sannan edustama nykynainen on itsenäinen ja aktiivinen toimija, ei enää miehestä riippuvainen alistettu eeva. Elokuva antaa mahdollisuuden myös sille tunteelle, joka on ikiaikaisesti luonut pohjan miehen ja naisen syvemmälle suhteelle.

Elokuvan trailerin löydät tästä.
 

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Murhamestari Psykon kimpussa

                          Alma (Helen Mirren) ja Alfred (Anthony Hopkins) olivat
                          erinomainen pari elokuvateollisuudessa ja avioliitossaan.



Englantilaissyntyinen elokuvaohjaaja Alfred Hitchcock (18991980) tuli tunnetuksi Hollywoodissa jännityselokuvan mestarina, jonka kykyä kuljettaa juonta ja kameraa sekä editoida elokuva on paljon ihailtu. Sacha Gervaisin ensimmäisen fiktioelokuva kertoo Hitchcockin kuuluisimman elokuvan Psykon (1960) tekemisestä ja siihen liittyneistä ongelmista.

Hitchcock (2012) alkaa ohjaajamestarin Vaarallisen romanssin (1959) ensi-illasta, jossa media utelee ohjaajan mahdollisista haluista jäädä eläkkeelle pitkän ja menestyksekkään uran jälkeen. Hitchcockia (Anthony Hopkins) asia mietityttää ja hän päättää tarttua uuteen haasteeseen ja uudistaa elokuvakieltään. Tämän on tarkoitus tapahtua muokkaamalla sarjamurhaaja Ed Geinin (Michael Wincott) hirmuteoista kertovasta roskaromaanista laadukas kauhuelokuva.

Paramountille työskentelevän murhamestarin on kuitenkin vaikea saada tuottajia vakuuttumaan elokuvasta, jonka kaupalliseen menestymiseen on monen vaikea uskoa. Taustalla on myöhemmin kulttimaineen saaneen Vertigon (1958) floppaaminen. Omat kapulansa Hitchcockin rattaisiin on valmis työntämään myös sensuuri, joka pyrkii yli-innokkaasti suojelemaan amerikkalaisia erotiikalta ja väkivallalta.

Kulttuurihistoriallisesti Hitchcock on mielenkiintoinen valottaessaan 50- ja 60-luvun taitteen elokuvantekoa. Nykykatsojaa huvittaa ajatus Psykon legendaarisesta suihkukohtauksesta ilman musiikkia tai elokuvantekijöiden ja näyttelijöiden studiossa vannoma vala olla kertomatta leffasta mitään ennen ensi-iltaa. Mielenkiintoista on myös seurata Hitchcockin uhkapeliä elokuvansa rahoittamisessa. Kaikki pannaan yhden kortin varaan.

Gervaisin elokuvan suurin ansio lienee kuitenkin elokuvaohjaajan puolison (upea Helen Mirren) nostaminen valokeilaan. Hitchcockin puoliso Alma Reville oli elokuvantekijänä miehensä veroinen taiteilija, jolla oli näkemystä, roolituskykyä ja osaamista oivien käsikirjoitusten tekoon. Alma tuki miestään, mutta oli tarvittaessa myös pisteliäs sanoissaan. Helen Mirrenin silmistä hehkuu miestään kohtaan tuntema hellyys, mutta tarvittaessa hän myös antaa kipakkaa palautetta. Ohjaajavelhoa piinaa myös Alman kintereillä viipyilevä lipevä käsikirjoittaja Whitfield Cook (Danny Huston).

Anthony Hopkins tekee lähes Mirrenin veroista työtä Hitchcockina, jota hän elokuvassa muistuttaa niin olemuksensa kuin äänensäkin puolesta. Ajoittain katsoja kuitenkin pohtii, onko hän kiltimpi kuin esikuvansa. Psykon sankaritarta Janet Leigh’iä esittävä Scarlett Johansson on sulokas, mutta tietäen Hitchcockin mieltymyksen Kim Novakin ja Tippi Hedrenin kaltaisiin jäänviileisiin vaaleaveriköihin, ei ehkä kaikkein uskottavin. James D’Arcy tekee uskottavan roolin ujona ja hermoheikkona Anthony Perkinsinä.

Ohjaajamuotokuva Hitchcockista on mainiota viihdettä, jota voi suositella kaikille elokuvan historiasta ja tekemisestä kiinnostuneille. Leffa tuo esiin oivalla tavalla lähes kaikki ohjaajaan liitetyt kliseet ja tunnusmerkit. Samalla Hitchcock on koskettava muotokuva Alfredin ja Alman avioliitosta ja poikkeuksellisen läheisestä ja onnistuneesta työsuhteesta.

Elokuvan trailerin löydät tästä.