Uusi Kalevala haastaa katsojan

      

                                      Sampo (Tommi Eronen) ja Aino (Pirjo Lonka) ovat 
                               Kalevala - Uusi aika -elokuvan keskeisissä rooleissa.
 

Ohjaaja Jari Halonen tekee elokuvia harvakseltaan. Hänen edellinen pitkä elokuvansa Aleksis Kiven elämä valmistui jo 2002. Halonen tunnetaan oman polkunsa tallaajana. Koska hänen elokuvansa eivät ole valtavirtaa, on rahat tuotantoon työläs kerätä.

Tämä pätee myös hänen uutuuselokuvaansa Kalevala – Uusi aika (2013). Sen tuotantobudjetti on ollut vain noin neljännesmiljoona euroa. Jari Halonen on itse sekä käsikirjoittanut, ohjannut että tuottanut elokuvan. Tuloksena on filosofinen, kunnianhimoinen, mutta samalla varsin sekava elokuva, joka avautuu parhaiten vain tekijälleen.

Halosen Kalevala ei ole kansallisen herättäjämme Elias Lönnrothin maailman päivitetty tulkinta. Leffa liikkuu kahdella aikatasolla. Elokuva käynnistyy viikinkien ja Pohjolan emännän Louhen johtamien joukkojen vyöryllä pakanalliseen itämaahan, jossa he alistavat rautakauden suomalaiset, Kalevan kyläläiset. Louhen tähtäimessä on seppä Ilmarisen takoma ihmekone Sampo, joka jauhaa rikkauksia omistajilleen.

Toinen taso löytyy nykyajasta, jossa suuri kansainvälinen konserni on tuomassa markkinoille ihmisen mieleen vaikuttavan virtuaalilaitteen. Toimitusjohtaja Sampo Väinölä (Tommi Eronen) on kuitenkin katkeamaisillaan monien paineiden ristitulessa. Erityisen uhan muodostaa hänelle pahan Kurtin (Konsta Mäkelä) ahneus, joka säteilee niin monen ihmisen elämään. Sampo tulee kuitenkin tietoiseksi muinaisesta kalevalaisesta maailmasta ja huomaa olevansa mukana Kalevalan ja Pohjolan ikuisessa taistelussa.

Tasoista Kalevala on kiintoisampi ja sen sankarit Väinämöinen (Ari Vakkilainen), seppä Ilmarinen (Jari Halonen), Kullervo (Pauli Poranen), Louhi (Tanja-Lotta Räikkä) ja Aino (Pirjo Lonka) nykyaikaisia vastinparejaan uskottavampia. Nykytasolta löytyvät kuitenkin elokuvan parhaat näyttelijäsuoritukset. Erityisesti Sampon kovaotteinen veli Jokkeri (Ville Tiihonen) ja Antti (Olavi Uusivirta) ovat väkeviä ja moniulotteisia rooleissaan.

Jari Haloselle alkuperäisen Kalevalan keskeinen anti on mytologisessa maailmanselityksessä, joka antaa tietoa henkisen kasvun mahdollisuudesta. Kauhavan ensi-illassa vieraillut ohjaaja ilmoitti tähtäävänsä totuuteen. Elokuvan draaman kaarta pätkivätkin pahasti Halosen filosofiset väliotsikoinnit. Elokuvan mieleenpainuvin ja teosta osittain selittävä aforismi kiteytyy seuraavasti: ”Jos meidän pitää elää kahta elämää, toinen niistä on valetta.”

Vähemmän henkistyneelle katsojalle uusi Kalevala on puuduttava kokemus, jota visuaalisen ilmeen vähäisyys vaikeuttaa entisestään. Vielä rautakautta kuvatessaan Halonen käyttää runsaasti ulkokuvia. Nykytaso on sen sijaan kuvattu pääosin tylsissä sisätiloissa.

Filmin visuaalista ilmettä rasittavat myös runsaat lähikuvat. Niistä välittyvät valitettavasti myös Jouko Turkan teatteriopit sisäistäneen Halosen mieltymys turkkamaiseen ilmaisuun. Katsojaa alkaa vähitellen ärsyttää ihmisen eritteiden kirjo näyttelijöiden kasvoilla. Verta, hikeä, räkää ja kyyneleitä on yksinkertaisesti liikaa tässä elokuvassa.

Katsojalle Kalevala – Uusi aika on haasteellinen katseltava. Mutta kaikkien elokuvien ei tarvitse olla köykäistä unelmahöttöä. Jari Halonen saakin pisteet uskalluksestaan, tinkimättömyydestään ja rohkeudestaan kulkea omia polkujaan todellisen taiteilijan tavoin.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Lady Di:n viimeinen rakkaus floppaa

                                   Diana (Naomi Watts) viimeisen rakastettunsa
                                   sydänkirurgi Hasnat Khanin (Naveen Andrews) sylissä.

-->

On jotenkin kohtalon ivaa, että Y-Kinossa tulivat samanaikaisesti ensi-iltaan elokuvateatterin vuoden paras leffa Gravity 3D (2013) ja surkein draamaelokuva Diana (2013). 1990-luvun tunnetuimmasta ja ehkä rakastetuimmasta naisesta on saatu aikaan siirappinen ja lähes silkkaa fantasiaa oleva tekele. Komealla Hitler-elokuvallaan Perikato (2004) mainetta niittänyt Oliver Hirschbiegel on ohjannut elämänsä flopin.

Elokuva keskittyy Walesin prinsessan viimeiseen kahteen vuoteen ennen hänen traagista kuolemaansa Pariisissa v. 1997. Filmi perustuu Kate Snellin teokseen Diana: Her Last Love (2001). Elokuva ja kirja kuvaavat molemmat Dianan kaksi vuotta kestänyttä rakkaussuhdetta pakistanilaiseen sydänkirurgi Hasnat Khaniin. Suhde oli päättynyt vain muutamia viikkoja ennen tuhoisaa auto-onnettomuutta.

Diana esittää prinsessan yhdenlaisena marttyyrinä. Takana ovat vuoden 1981 satuhäät, joita seurasi 750 miljonaa ihmistä, ja onneton avioliitto prinssi Charlesin kanssa. Aikansa tunnetuin nainen on kaikkien silmätikku: median ihailema ja vainoama, kansan rakastama, Windsoreiden kuningassuvun halveksima.

Elokuvan yksi heikkous on sen yksisilmäisyys. Asioita käsitellään täysin Dianan oletetusta näkökulmasta. Kuningasperheestä – ja erityisesti prinssi Charlesista tai kuningatar Elisabeth II:sta – ei ääntä pidetä. Dianan pojista Williamista ja Harrystä näkyy vilahdukselta selkä heidän kiirehtiessään helikopteriin leffan kannalta täysin tarpeettomassa kohtauksessa.

Elokuvan onnistumisen kannalta käsikirjoitus ja näyttelijöiden valinta (casting) ovat ratkaisevan tärkeitä. Käsikirjoitus, jonka on kyhännyt Stephen Jeffreys, on kamala. Leffan dialogi on täynnä latteuksia ja siirappia. Dianaa näyttelevä viehättävä australialais-brittiläinen Naomi Watts on nähnyt paljon vaivaa opetellakseen Dianan puhe- ja kävelytyylin ja ylipäänsä body languagen. Vaaleaverikkö selviytyy roolistaan aika puhtain paperein, vaikkei hänen Dianansa tuo juuri uutta aiemmin tiedettyyn.

Castingin heikko lenkki on kohutun Lost-televisiosarjan entinen komea ja karismaattinen Sayid (Naveen Andrews), joka on tässä elokuvassa varjo entisestään. Andrews’in esittämä Khan on kömpelö ja yksi-ilmeinen. Naomi Wattsin läpimurtoelokuvassa King Kong (2005) kaunottaren tärkein vastanäyttelijä oli jättiläisgorilla, joka ilmeiden määrässä ja häntä kohtaan osoittamissaan tunteissaan hakkaa kirkkaasti herra Andrewsin. Dianan ja Khanin väliltä puuttuvat elokuvassa kipinät, keskinäinen kemia ja intohimo. Ainoa uskottava tunteiden räiskähdys on elokuvan lopun puistokohtauksessa.

Prinsessan ja sydänkirurgin suhteessa on paljon oletettua ja kuviteltua. Toinen ei voi asiasta enää kertoa – ja toinen ei halua. Daily Mailin elokuisessa haastattelussa todellinen Hasnat Khan kertoi elokuvan valehtevan monessa suhteessa.

Diana, sydänten kuningatar, olisi ansainnut paremman elämänkertaelokuvan. Hirschbiegelin filmi ei tuo juuri uutta Walesin prinsessan henkilökuvaan. Hänen loppuaikojensa tärkeätä työtä maamiinojen ja AIDSin uhrien auttamiseksi esitellään onneksi jonkin verran.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Viiden tähden avaruusseikkailu 2013

                            Matt Kowalski (George Clooney) ja Ryan Stone (Sandra
                            Bullock) taivaltamassa avaruudessa kohti avaruusasemaa.

Meksikolaisen elokuvaohjaajan Alfonso Cuarónin filmi Gravity 3D (2013) on ehdottomasti vuoden parhaimpia filmejä. Se on samanaikaisesti niin jännitys-, katastrofi- kuin tieteiselokuvakin. Painovoimaa tarkoittavan tittelin alle kätkeytyy vertauskuvallisesti paljon. Painovoima pitää Maan Aurinkoa kiertävällä radallaan, satelliitit radoillaan ja vetää kaikkia massallisia kappaleita toisiaan kohti. Myös meitä ihmisiä.

Elokuva avautuu muutamilla faktalauseilla. Avaruudessa ei ole happea eikä ilmanpainetta. Äänelle ei ole välittäjäainetta. Elämä avaruudessa on mahdotonta, sanotaan. Äärettömyys ja hiljaisuus kiehtovat elokuvan toista päähenkilöä, lääkintäupseeri Ryan Stonea, jota Sandra Bullock esittää hienosti elämänsä roolissa.

Stone asentaa elokuvan alussa uutta ohjelmistoa Hubble-avaruusteleskooppiin 600 kilometrin korkeudessa. Seuranaan avaruudessa hänellä on komentaja Matt Kowalski (George Clooney), kokenut astronautti. Asennuspuuhat keskeyttää yllättäen iskevä katastrofi: venäläiset ovat ohjuksella tuhonneet satelliitin, jonka sirpaleet iskevät hajalle Hubblen ja liikkumiseen tarvittavan Explorer-aluksen.

Tuhoa on edeltänyt aivan huikaiseva ja elokuvahistoriaan jäävä pitkä 17 minuutin otos, jossa pieni piste vasten häikäisevän kaunista maapalloa ja tähtikarttoja on kasvanut Hubbleksi huoltotöitä tekevine astronautteineen, joista pari kieppuu teleskoopin ympärillä rakettireppuineen. Cuarónin hovikuvaaja Emmanuel Lubezki kameroineen pyörii aseman ympärillä. Lähikuvat erityisesti Stonen fyysisistä voimainponnistuksista ovat vaikuttavia.

Avaruusromun aiheuttama tuho syöksee toisiinsa hihnalla kiinnittyneet astronautit kiertoradalle. Kokeneen Kowalskin ohjeet ja kollegiaalinen kannustus ovat äärimmäisen tärkeitä avaruuden ensikertalainen Stonelle. Avaruuden syövereissä toisen ihmisen läheisyys saa valtavan merkityksen. Sen happikadon uhkaama Ryan Stone oivaltaa syvästi, vaikka hän pelastautuukin ilmalukon kautta kansainväliselle avaruusasemalle.

Bullockin kuoriutuminen avaruuspuvusta ja liikehdintä kohdunomaisessa ilmalukossa jäävät elokuvahistoriaan; samoin hänen ulvontansa kiinalaisella avaruusasemalla elokuvan myöhemmässä vaiheessa. Painottomuudessa astronauttia kohti lentävät monenlaiset esineet: haarukka, shakkinappula, kuulakärkikynä, putoava kyynel. Pieni liekki väärässä paikassa ennakoi uutta uhkaa.

Elokuvan edetessä kamera hakeutuu yhä lähemmäs lääkintäupseeri Ryania. Katsoja näkee hänen visiirinsä, kuulee hänen hengityksensä ja sydämensä lyönnit, menee tavallaan sisälle avaruudessa ajelehtivan nahkoihin. Gravity ei pohjimmiltaan ole vain jännitystä, avaruutta tai erilaisten katastrofien ketjua, se on elokuva ihmisestä, hänen elämänhalustaan ja kyvystään ratkaista akuutteja ongelmia.

Ryanin sisua nakertaa aluksi tragedia, jossa hän on menettänyt nelivuotiaan lapsensa. Elämänjanon palauttamiseen tarvitaan toista ihmistä. George Clooney on tässä avainasemassa. Hänen Kowalskinsa on vakaa, harkitseva, hieman flirttaileva, mutta todella kannustava. Kollegiaalinen kumppanuus innostaa Ryanin ylittämään itsensä.

Filmin finaaliosuus on katsojalle suorastaan huikeaa katsottavaa. Se on itse nähtävä ja koettava. Sitä ei auta kriitikonkaan selittää. Vaikkei Gravity yllä aivan Stanley Kubrickin filosofisen 2001: Avaruusseikkailun (1968) tai Andrei Tarkovskin Solariksen (1972) tasolle, siinä riittää pohdittavaa useiksi päiviksi elokuvaelämyksen jälkeen.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Mainosmies pötkii luontoon

                                  Jäniksen vuoden Vatanen (Antti Litja) suojatteineen.

Risto Jarvan viimeiseksi ohjaustyöksi jäänyt Jäniksen vuosi (1977) on kaunis, humaani ja sympaattinen elokuva. Kotimainen komedia perustuu Arto Paasilinnan samannimiseen romaaniin kiinalaisen horoskoopin jäniksen vuodelta 1975. Elokuva nähdään Kauhavan Y-Kinossa perjantaina 8.11. klo 14.00 Ihme-Filmin kotimaisten klassikoiden esityssarjassa.

Elokuvan päähenkilö mainostoimittaja Kaarlo Vatanen (erinomainen Antti Litja) on lopen uupunut elämäänsä. Nyrpeä vaimo nalkuttaa, firman pomo haukkuu alaistaan jämähtäneeksi ja kaiken kukkuraksi asiakas on tyytymätön uuden deodoranttinsa mainoskampanjaan. Kun Vatanen törmää autollaan työtoverinsa valokuvaaja Miettisen (Juha Kandolin) kanssa jäniksenpoikaan lähellä Heinolaa, on Vatasen mitta täysi. Hän katoaa metsään loukkaantuneen jäniksenpoikasen kanssa.

 Järjestäytyneen yhteiskunnan jättäminen ei kuitenkaan ole helppoa. Odysseiansa, harharetkensä, aikana Kaarlo Vatanen havaitsee olevansa monenlaisten järjestelmien orja. Pupujussinsa tavoin mainosmies pötkii yhä syvemmälle erämaihin. Riistanhoitopiirin valvoja antaa hänelle virallisen luvan jäniksenpitoon ja ruokkimisohjeet.

Pakomatkallaan luontoon Vatanen kohtaa monenlaisia ihmisiä: mm. entisen nimismiehen, pontikankeittäjän, metsästäjiä, ulkomaisia turisteja, erakon ja tarmokkaan naisjuristin. Mainosmiehen hellyys kohdistuu jäniksenpoikaan, mutta hellä on myös Jarvan ja kuvaaja Antti Peipon tapa käsitellä loppunpalamista pakenevaa ihmistä. Leffaa ei silti voi syyttää liiallisesta tunteilusta.

Jäniksen vuoden luontokuvaus on visuaalisesti näyttävää ja maalauksellista, kerronta hätäilemätöntä. Ihmisen ja luonnon yhteys on tavoitettu useimmiten kauniisti. Elokuvaan mahtuu silti irvokkaitakin hetkiä kuten jetset-seurueen erämaaretki.

Vatasen vapauden tehokkaimpia rajoittajia ja yhteiskunnan tiukan otteen selkeimpiä ilmentäjiä ovat elokuvan naiset. Kun mainosmies uskaltautuu kotiin, vaimo (Rita Polster) luettelee alta aikayksikön miehensä laiminlyönnit: maksamattomat laskut ja asuntolainan lyhennykset sekä kertausharjoitusten laiminlyönnistä aiheutuneen sotilaskarkuruuden. Vatasen lohduttajaksi heittäytyvä lakinainen Leila (Anna-Maija Kokkinen) on puolestaan valmis järjestämään Vataselle avioeron, hoitamaan laskut, hankkimaan entisen työpaikan takaisin ja antamaan nostetta uudelle projektille.

Takaisin systeemin osaksi – vai luontoon? Siinäpä kysymys sekä mainosmiehelle että meille läpeensä arkistoiduille, rekisteröidyille ja kontrolloiduille yksilöille Herran vuonna 2013.

Elokuvasta voit lukea lisää tästä Ihmefilmin linkistä.

Supersankarin väsähtänyt jatko-osa

                                Ylijumala Odinin pojat Loki (Tom Hiddleston) ja Thor
                                 (Chris Hemsworth) selvittelevät välejään myös jatko-osassa.

Menestyselokuvien jatko-osat ovat tunnetusti haasteellisia. Tämä elokuvateollisuuden luonnonlaki koskee myös sarjakuvakustantamo Marvel Comicsin supersankari Thoria, viikinkien ukkosenjumalaa. Vaikka viikinkisaagan virallinen kakkososa sai ohjaajakseen HBO:n menestyssarjojen Sopranosin ja Game of Thronesin Alan Taylorin, se on selvästi ykkösosaa (Thor 2011) tylsempi ja tarinaltaan köykäisempi.

Alkuperäinen Thor esitteli erityisesti viikinkimytologian Yhdeksän maailman Asgårdin, jota johti aasajumalten kuningas Odin (elokuvassa Anthony Hopkins). Tämä sodan jumala hallitsi kullattua valtakuntaansa vaimonsa Friggan (Rene Russo) kanssa. Ykkösosa oli kuningasdraama, jossa Odinin poika Thor (Chris Hemsworth) ja adoptiopoika Loki (Tom Hiddlestone) kilpailivat keskenään isänsä kruunusta, mutta osoittautuivat epäkypsiksi sitä perimään. Seurauksena oli ylijumala-isän ja poikien välirikko, joka johti Lokin siirtymiseen pahuuden puolelle.

Ykkösosa teki tunnetuksi myös Asgårdiin johtavan sateenkaarisilta Bifrostin, jota vartioi jumalhahmo Heimdall (Idris Elba). Viikinkien monikerroksisen maailman keskusta Midgårdia asuttivat ihmiset, joista tärkeimmäksi nousi ykkösosassa Thoriin ihastunut astrofyysikko Jane Foster (Natalie Portman). Ykkösosan henkilöhahmojen ja viikinkien mytologisen maailman rakenteen tuntemus auttavat olennaisesti kakkososan katsojaa.

Jatko-osa Thor: The Dark World (2013) marssittaa valkokankaalle jälleen taikavasara Mjölneriä heiluttelevan Thorin, jota raamikas Chris Hemsworth näyttelee sympaattisen karismaattisesti. Supersankarin tehtävänä on yhdistää uudelleen Yhdeksän maailmaa, joista väsähtäneen Odinin ote on kirvonnut.

Thorin haastajaksi asettautuu elokuvassa häijy Malakith (Christopher Eccleston), jonka johtamat mustat haltijat haluavat hallita maailmankaikkeutta, kunhan he ovat epäloogisesti ensin tuhonneet sen. Tässä yritetään käyttää apuna tuhon voima Aetheria.

Thorin työtä ei helpota sydänkäpy Jane, joka on kaksi vuotta riutunut etäsuhteessa maan päällä. Morsmaikun hyysääminen ja suojeleminen vievät aikaa ja vaivaa Thorilta samaan aikaan kun mustat haltijat hyökkäävät toistuvasti Asgårdin kimppuun. Erikoisefekteillä kuorrutetuilla taistelukohtauksilla on hetkensä, kunnes ne alkavat tylsistyttää katsojaa. Tosin pimeyden voimien hyökkäys Greenwichiin ja alueella käytävä ratkaisutaistelu ovat komeaa katsottavaa.

Elokuvan todellinen ongelma on todella löperö käsikirjoitus. Asiat syntyvät perustelemattomasti nollapisteestä ja sitten vaan tapahtuvat. Thorin mielenkiintoisimman hahmon, katkeroituneen Lokin, pitäminen suuren osan elokuvasta läpinäkyvässä vankilassa, on ohjaajalta käsittämätön ratkaisu. Ihmetystä herättää myös Janen ystävän Erik Selvigin (Stellan Skarsgård) nakuilu esihistoriallisessa Stonehengessä. Paljon riittää siten Marvelilla parannettavaa mahdolliseen kolmososaan.

Elokuvan trailerin löydät tästä.