Piinavuodet orjuuden helvetissä

                        Orjuuteen pakotettu Platt (Chiwetel Ejiofor) korjaamassa puuvillaa.

Y-Kinossa sai viikonloppuna ensi-iltansa englantilaisen ohjaajan Steve McQueenin orjuuteen liittyvä elokuva 12 Years a Slave (2013). Se kertoo vastaansanomattomalla voimalla ihmisen orjuuttamisen karmaisevan tarinan yhden yksilön näkökulmasta. Filmin kirkas toteutus ja sen universaali sanoma nostavat McQueenin ohjaustyön jo nyt elokuvavuoden eliittiin.

Elokuva lähestyy rujoa ja rankkaa aihettaan mikrohistoriallisesta näkökulmasta. Tarina perustuu päähenkilönsä Salomon Northupin vuonna 1853 julkaisemiin muistelmiin. Northup oli New Yorkissa asuva vapaa musta mies, taitava viulisti, joka siepattiin ja myytiin vuonna 1841 orjaksi Louisianaan. Hän on edelleen yksi niistä harvoista afroamerikkalaisista, jotka pääsivät pakenemaan orjuudesta takaisin vapauteen.

Yhdysvaltain historiassa neekeriorjuus on yhä häpeätahra. Mustasta Afrikasta rahdattiin 1800-luvun puoliväliin mennessä Atlantin taakse noin 12 miljoonaa mustaa, joista puoli miljoonaa päätyi Yhdysvaltoihin.

Elokuvateollisuutta orjuus ei ole kovin paljon kiinnostanut. Tähän asti tärkeimmät orjuutta kuvanneet filmit ovat olleet D.W. Griffithin rasistinen Kansakunnan synty (1915), George Cukorin sisällissotakuvaus Tuulen viemää (1939), Steven Spielbergin orjakapinasta kertova Amistad (1997) sekä 1970-luvun television minisarja Juuret, joka innoitti monet amerikkalaiset sukututkimuksen pariin. Steve McQueenin elokuvan realismi, brutaalisuus ja vaikuttavuus nostavat elokuvan epäilemättä orjuuselokuvien taiteelliseen kärkeen.

12 Years a Slave tuo esiin Yhdysvaltain Etelävaltioiden puuvillan suurviljelyyn liittyvän orjuuden taloudellisen logiikan. Musta halpatyövoima pakotetaan ahkeroimaan valkoisten plantaasinomistajien ja kartanonherrojen hyväksi puuvillapelloilla. Orjakaupasta hyötyy moni, mutta kärsijänä on aina musta, isäntänsä omaisuus, jolla ei ole ihmisarvoa.

Elokuvan päähenkilö Salomon Northup (loistava brittinäyttelijä Chiwetel Ejiofor) heitetään hetkessä valosta pimeyteen, vapaudesta kahleisiin, jotka ensin ovat rautaiset, mutta hetken kuluttua myös henkiset.

Orjan elämään kuuluvat julmat työnjohtajat, säälimättömät kartanonherrat, perheiden hajottaminen, minuuden riistäminen, seksiorjaksi alistaminen, lynkkaukset, riekaleiksi repivät ruoskaniskut, näkymättömyyden kulttuuri, mutta myös lyhyet helpotuksen hetket. Kaikesta huolimatta Plattiksi nimetty päähenkilö jaksaa uskoa vapautumiseen ja pääsyynsä perheensä pariin.

Elokuva pohtii hyvin ansiokkaasti erilaisia selviytymisstrategioita niin orjien kuin isäntienkin näkökulmasta. Orjan saama lahja tai aseman kohoaminen yhteisössä aiheuttaa aina velvoitteen. Moni kartanonherra painiskelee puolestaan velkojen, heikon satovuoden tai taloussuhdanteen aiheuttamien ongelmien parissa. Tämä johtaa toisinaan orjien myymiseen toiselle isännälle. Plattin valkoisina isäntinä ovat niin hyväntahtoinen Ford (Benedict Cumberbatch) kuin sadistinen, orjuutta Raamatulla perusteleva Edwin Epps (Michael Fassbender).

Paikoitellen 12 Years a Slave on yhtä rankkaa katsottavaa kuin Mel Gibsonin The Passion of the Christ (2004). Ruoskaniskut kirvelevät ja katsoja on vaipumassa samankaltaiseen toivottomuuteen kuin elokuvan Patsey (Lupita Nyong’o), jolta puuttuu päähenkilön sinnikkyys. Piina hellittää filmin loppumetreillä, mutta katsojalle on luvassa vielä yksi yllätys.

Vaikuttavasta tarinasta, erinomaisten näyttelijöistä ja Sean Bobbittin upeasta kameratyöstä huolimatta jään kaipaamaan elokuvassa kytkentää orjuuden laajempaan viitekehykseen. Ihmiskunnan häpeäksi orjuudenkaltaisissa olosuhteissa elää tänäänkin noin 30 miljoonaa ihmistä. He ovat lapsisotilaita, lapsityövoimaa, velkaorjia, pakkotyössä tai ihmiskaupan uhreja – ja vielä vailla vapautustaan.

****½

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Ihmissusi Etelä-Pohjanmaalla

                                Anselmi (Aleksi Holkko) ja kirkkoherra (Pauli Hanhimiemi) ovat
                                pohjalaisen independent-elokuvan keskushahmoja.

On todettava heti kärkeen: Etelä-Pohjanmaalla ja erityisesti Alavudella kuvattu indie-elokuva Anselmi – nuori ihmissusi (2014) yllättää myönteisesti. Muutamalla kymmenellä tuhannella eurolla on saatu aikaan teknisesti kelpo elokuva. Elokuvakerronnan sujuvuus hukkuu kuitenkin liian monien juonenpätkien käsittelyyn. Perinteistä kauhugenreä leffassa on vain vähän. Sitäkin enemmän kasvudraamaa ja fantasiaa.

Independent-elokuvalla tarkoitetaan pienen budjetin elokuvaa, jonka tuottaa pieni elokuvastudio. Anselmin tuottajana toimii Bottomland Productions, joka on alavutelaislähtöisten tuottaja Mikko Sukkalan ja ohjaaja Matti Pekkasen yritys. 80 minuutin elokuvaa tehtiin talkootyönä lähes kolme vuotta, ja se on nyt nähtävillä eteläpohjalaisten elokuvateattereiden ohella mm. Lahdessa, Helsingissä, Turussa ja Tampereella.

Anselmi – nuori ihmisusi liikkuu kahdella aikatasolla. 1980-luvun pohjalainen ahdasmielinen kyläyhteisö, jossa Anselmi (Aleksi Holkko) varttuu nuorukaiseksi, edustaa nykyaikaa. Anselmi elää yhdessä yksinhuoltajaisänsä Manun (Sami Palolampi) kanssa. Isän ja pojan välejä hiertää Anselmin vähitellen tapahtuma seksuaalinen herääminen ja kadonneen äidin kohtalo. Asia, joka jää Manulta pimentoon, ovat pojassa tapahtuvat voimakkaat muodonmuutokset.

Elokuvan toinen aikataso sijoittuu vuoteen 1973, jolloin Anselmi saa alkunsa. Kastajaispäivän iltana Eeva-äiti (Liisa Ruuskanen) katoaa. Synkkä perhesalaisuus keriytyy hitaasti auki Anselmin nähtäväksi elokuvan edetessä. Sinänsä siirtyminen 70-luvun tapahtumiin on ongelmallista juonen kuljetuksen kannalta. Liian moni asia paljastuu katsojalle liian varhain.

Anselmin kasvutarinaan on ympätty mukaan myös täysin irralliseksi kokonaisuudeksi kaksi ihmissusitutkijaa, jotka samoilevat muusta toiminnasta täysin irrallaan ihmissusimyytin perässä. Heidän merkityksensä elokuvan kannalta paljastuu vasta filmin loppumetreillä.

Jos nuoren ihmissuden tarina ei olekaan kirkas ja juoni jouhea, voi elokuvaa kiitellä teknisestä toteutuksesta, joka ei juurikaan häviä suurten budjettien kaupallisille tuotannoille. Matti Pekkasen ja assistentti Erkki Suokonaution kuvaus on laatutyötä, vaikka näyttelijät ovat kovilla runsaiden lähikuvien käytön takia. Elokuvan äänisuunnittelu ja musiikki ovat toimivia. Indie-elokuvaksi Anselmi on lupaava, kunhan uudesta leffasta haaveilevat tekijät kiinnittävät seuraavan kerran huomiota kunnon käsikirjoituksen tekoon.

Näyttelijöistä pääroolien esittäjät onnistuvat hyvin. Aleksi Holkko piirtää hyvin herkän ja angstisen teinipojan kuvan, Manua näyttelevä Sami Palolampi kuvaa yksinhuoltajaisän hidasta hajoamista paineiden keskellä taidokkaasti. Mediapersoona Pauli Hanhiniemi näyttelee mainiosti kylän voimahahmon kirkkoherran roolin.

Harrastajanäyttelijät pärjäävät myös enimmäkseen mainiosti elokuvassa. Jenkeistä asti elokuvaan kiikutettu pornotähti Ron Jeremy on tässä elokuvassa täysin turha sivuhahmo ja mukana todennäköisesti sponsorina toimineen miestenlehden toivomuksesta.

Elokuvan kolmas tähti tulee puhtaasti siitä, että kriitikkona haluan myös indie-elokuvan elävän suurten budjettien kaupallisten tuotantojen ohella. Viime vuosien tunnettuja suomalaisia independent-leffoja ovat olleet mm. Iron Sky (2012), Käräjävuorentie (2012) ja Hulluna Saraan (2012).

Elokuvan trailerin löydät tästä.

***

Kun mies ei halua

 

Matilla (Ville Virtanen) ja Helillä (Anu Sinisalo) on elämässään

                                 muutakin säätämistä kuin kameran asetukset. 

Ohjaaja-käsikirjoittaja Samuli Valkaman Ei kiitos (2014) käsittelee herkkää aihepiiriä: ihmisen seksuaalisuutta ja miehen sukupuolista haluttomuutta. Joistain ylilyönneistään huolimatta filmi valottaa hyvin seksiin liittyviä stereotypioita ja pohtii parisuhteisiin liittyviä pulmia. Ville Virtasen ja Anu Sinisalon näyttelijäntaidoilla draamakomedia kantaa lähes maaliin asti.

Filmiä voi syystä verrata viime vuoden päättäneeseen Saara Cantellin Ainoisiin oikeisiin. Molemmat elokuvat pohtivat osin humoristisesti, osin vakavasti nykypäivän ihmissuhdeongelmia. Kummankin naispäätähti tuskailee kahden miehen loukun aiheuttamaa elämäntilannettaan. Valkaman elokuvan Heli Valkonen (Anu Sinisalo) on 46-vuotiaana kuitenkin selvästi enemmän elämää nähnyt ja kokenut kuin Cantellin kolmikymppinen Hanna Palo (Anna-Maija Tuokko).

Heli on saksan opettaja, teinitytön äiti ja Matin (Ville Virtanen) vaimo. Hän on nuorekas ja rakastava aviopuoliso, mutta seksuaalisesti täysin turhautunut. Mattia eivät intiimipuuhat tai lemmenlomat kiinnosta. Hän kokee vaimonsa lähentely-yritykset hyökkääviksi ja pakenee tilanteita kylpyhuoneeseen, imurointiin tai tietokoneen ääreen.

Matti ei täytä keskivertomieheen liitettyä kaavoittunutta käsitystä aina valmiista uroosta. Katsoja ymmärtää aviomiehen masentuneisuuden, muttei välttämättä aavista syitä siihen. Keski-ikäinen mieskatsoja tuntee helposti myötähäpeää ja ärsyyntymistä: ”Millainen nuija, kun on tuollainen muija.”

Valkokankaalla Matin ja Helin aviosuhde on väljähtynyt, kuten niin monella keski-ikäisellä pariskunnalla tosielämässäkin. Läheisyyden ja kosketuksen puute nakertaa avioparin suhdetta. Kun seksiin liittyvät toiveet ja tarpeet ovat puolisoilla yhä kauempana toisistaan, Heli päätyy vuoteeseen alle kolmikymppisen tuottajan Jarnon (Kai Vaine) kanssa, joka tihkuu testosteronia.

Jos arjen masentama Matti on kuin vanha väsynyt valakka, kohtaa Heli Jarnossa nuoren kestävän oriin. Hymy palaa Helin huulille ja hän tuntee itsensä naiseksi jälleen. Kaksi kehoa on kohdannut toisensa, mutta löytääkö pari toisensa myös tunteiden ja henkisyyden tasolla?

Filmi perustuu kirjailija-näyttelijä-käsikirjoittaja Anna-Leena Härkösen menestysromaaniin. Leffan mainio dialogi kumpuaa suoraan kirjasta. Härkönen kykenee suorasukaisuuteen sekä tabujen ja stereotypioiden romuttamiseen.

Elokuva hengittää Ville Virtasen ja Anu Sinisalon tahdissa. Virtasen Matti on hyvin hienovaraisesti näytelty rooli. Matti on herkkä, häveliäs ja vähäsanainen suomalainen mies, jolla on sauvakävelijän sielu. Hän painottaa oikeuttaan sanoa ei samalla kun suojaa genitaalialueitaan. Anu Sinisalo on sisäistänyt roolinsa modernina, aktiivisena, sympaattisena ja rakentavana naisena, joka kaipaa intohimoa elämäänsä. Sitä tuo Vaineen esittämä kypsymätön Jarno, joka jää elokuvassa seksikoneen tasolle.

Valkaman elokuvan tietyt ylilyönnit ja epäuskottavuudet liittyvät elokuvan lukuisiin rakastelukohtauksiin ja loppuratkaisuun, joka jätti ainakin minut lievän hämmennyksen valtaan. Milloinkahan Suomessa tuotetaan aidosti aistillinen elokuva? Tämänkään filmin tahtilaji ei ole tulinen tango tai sensuelli chanson, vaan jumputtava diskohumppa.

***

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Rahavallan hillittömät orgiat

                           Leonardo DiCaprio on vakuuttava rahanahneena meklarina.

Amerikkalaisohjaajien ehdottomaan aatelistoon kuuluva Martin Scorsese on tehnyt viidennen elokuvansa luottonäyttelijänsä Leonardo DiCaprion kanssa. Wall Streetin susi (The Wolf of Wall Street, 2013) on pureva kuvaus 1980- ja 1990-luvun amerikkalaisen kapitalismin ylettömyyksistä. Elokuva perustuu rahanpesusta ja osakemarkkinarikoksista tuomitun pörssimeklari Jordan Belfortin muistelmiin, joihin Terence Winterin vetävä käsikirjoitus rakentuu.

Elokuvassa Jordan Belfort (Leonardo DiCaprio) aloittaa pörssimeklarina amerikkalaisen rahavallan ytimessä Wall Streetillä 1980-luvulla. Vuoden 1987 pörssiromahdus vie mieheltä työpaikan, mutta pian hän ansioituu ja menestyy senttiosakkeita välittävässä yhtiössä. Tästä rohkaistuneena rikastunut Belfort perustaa kumppaninsa Donnie Azoffin (Jonah Hill) kanssa arvopaperivälittäjä Stratton Oakmontin, joka onnistuu imuroimaan rahaa rikastumisesta haaveilevasta keski- ja työväenluokasta.

Rahantekijä onnistuu markkinoiden nousuhuumassa hankkimaan itselleen huomattavan omaisuuden. Vanha vaimo menee vaihtoon, kun Belfort ihastuu hemaisevaan vaaleaan kaunottareen Naomi LaPagliaan (australialainen Margot Robbie). Ylenpalttisesta elämästä kertovat huippukallis kartano, loistoautot, helikopteri ja uuden sydänkävyn nimeä kantava 45-metrinen huvijahti. Belfortin suurten ansioiden taustalla on mm. osakekurssien manipulointi. Pienen yrityksen osakekurssi vivutaan keinotekoisesti ylös, nostetaan korkeat komissiopalkkio välittäjälle ja annetaan sitten kurssin rauhassa romahtaa.

Imperiumiaan Belfort rakentaa sisäpiiriin kuuluvien meklareidensa kanssa, mutta pitää huolta omistaan. Wall Streetin susi on omiensa jumaloima. Hyvin harvoin näkee valkokankaalla niin karismaattista ja oman joukkonsa innostamiseen kykenevää roolihahmoa kuin Leonardo DiCaprion Jordan Belfort on. Häntä voi syystä verrata Rooman keisari Caligulaan, joka tunnettiin tuhlaavaisuudestaan, itsetehostuksen tarpeistaan ja villeistä orgioistaan. Belfortin alaiset nauttivat muhkeista bonuksista ja hillittömistä juhlista päihteineen ja seksisessioineen.

Scorsesen elokuva on yltäkylläinen, häpeämätön ja vastenmielinen, mutta samalla hyvin valaiseva, jännittävä ja viihdyttävä. Filmi kertoo riippuvuussuhteiden haitallisuuden ja rahavallan turmiollisuuden tarinan. Wall Streetin susi ei kauheasti moralisoi, vaan näyttää sen, kuinka helposti ihminen voi ajautua väärinkäytöksiin. Belfort on addiktoitunut rahaan, valtaan, huumeisiin, alkoholiin ja seksiin. Ihmiset ovat hänelle välineitä näiden hankkimiseksi. Valta lähimmäisiin turmelee − ja erityisesti helpon rahan valta.

Pituudestaan huolimatta Wall Streetin susi ei uuvuta, jos katsoja on edes jonkin verran kiinnostunut talousasioista. Scorsesen luottoleikkaaja Thelma Schoonmaker on tehnyt jälleen erinomaista työtä. Samaa voi sanoa elokuvan näyttelijäkaartista. DiCapriota on vaikea kammeta syrjään Oscar-gaalassa parhaan miespääosan esittäjän paikalta. Hauskan sivuroolin brittitätinä tekee Todella upeeta -sarjan Patsyna tunnettu Joanna Lumley.

Leffalle voi huoletta povata menestystä alkuvuoden Oscareita jaettaessa. Elokuvan 16 vuoden ikäraja on varmasti perusteltu rohkeiden seksikohtausten ja tiettyjen nöyryyttävien otosten takia. Wall Streetin susi kertoo valaisevasti ahneudella kyllästettyjen ihmisten tarinan. Juppiuden kulta-ajan pörssimeklarit eivät totisesti olleet mitään robinhoodeja.

****

Elokuvan trailerin löydät tästä.