Koulukiusaamisen pitkät varjot***

                                Koulukiusattu Lauri oli lähellä päätyä kouluampujaksi.

Ohjaaja Arto Halonen käsitteli edellisessä dokumenttielokuvassaan Sinivalkoinen valhe (2012) suomalaisen hiihdon dopinghistoriaa. Hänen uutuusdokumenttinsa Valkoinen raivo (2015) pureutuu toiseen traumaattiseen aiheeseen: koulukiusaamiseen ja siitä kumpuavaan kostonhaluun.

Valkoinen raivo kertoo rankasti koulukiusatun ”Laurin” aidon tarinan. Se pureutuu koulukiusatun arkeen, ajatusmaailmaan, kostofantasioihin ja niistä selviytymiseen pitkäkestoisen terapian avulla. Vaikkei Halosen dokumenttielokuva ole mikään elokuvataiteen riemuvoitto, se kertoo hyvin tärkeän tarinan. Elokuva sopii erinomaisesti koululaisille, ammattikasvattajille ja perhetyön kanssa toimiville.

Laurin elämän käännekohdaksi muodostui isän menettäminen auto-onnettomuudessa, kun poika oli 9-vuotias. Ahkera kympin poika joutui vaihtamaan aiemmasta koulusta menestyvien vanhempien lasten eliittikouluun. Pian poika joutui tuupituksi ja laajan kiusaajien piirin silmätikuksi. Dokumentin mukaan myös opettajat kohtelivat yksinhuoltajan poikaa epäoikeudenmukaisesti.

Yläasteella kiusaaminen paheni. Lyöminen lisääntyi, samoin riepottelu. Lauri ulkoisti itsensä kiusaamistilanteista ja uppoutui opiskeluun. Lukiossa kiusaaminen muuttui enemmän verbaaliseen suuntaan, mutta myös vaatteiden ja koulutarvikkeiden tuhoaminen oli tyypillistä. Hämmästyttävintä on kuitenkin se, että kympin keskiarvon ja kuuden laudaturin ylioppilas joutui hampaisiin myös akateemisissa opinnoissaan.

Piinattu poika fantasioi 16-vuotiaasta lähtien kostosta kiusaajilleen. Halosen elokuva vyöryttääkin esiin uutisvälähdykset suomalaisista koulusurmista Raumanmereltä, Jokelasta ja Kauhajoelta. Mukaan mahtuvat myös Myyrmannin pommi-isku, Columbinen koulusurmat Yhdysvalloissa ja Anders Behring Breivikin joukkomurhat Oslossa ja Utøyan saarella. Oli lähellä, ettei Laurikin liittynyt kouluampujien kammoksuttuun joukkoon.

Aikuiselämässään psykologiksi opiskellut Lauri tuo esiin elokuvassa käsitteet musta ja valkoinen raivo. Mustaan raivoon liittyy silmitön raivostuminen, joka löytyy usein tappojen taustalta. Valkoinen raivo on puolestaan kiusatun syvälle sisäänsä kätkemää älyn kontrolloimaa murhaavaa raivoa. Vaikkei nykytiede tunnekaan käsitettä, se tuntuu uskottavalta elokuvan kerronnan kannalta.

Elokuva pohtii myös sitä, kuinka Lauri selviytyi kiusaamisesta. Tämä antaa toivoa myös muille kiusatuille ja välineitä ammattiauttajille. Leffan kertojana toimii varsinainen koulukiusattu, jonka henkilöllisyys salataan. Pienimuotoisen, mutta koskettavan tarinan on käsikirjoittanut Arto Halonen. Filmin hienon kuvauksen takaa löytyvät Mika Orasmaa ja Peter Flinkenberg, joka sai alkuvuodesta Betoniyöstä (2013) arvostetun Spotlight-palkinnon Yhdysvalloissa.

 Elokuvan traileri:

Nälkäpelin odotettu finaali***

                                Nälkäpelin sankarittaret Cressida (Natalie Dormer)
                                ja  Katniss (Jennifer Lawrence).

Suzanne Collinsin supersuosittuun nuortenromaanitrilogiaan perustuva Nälkäpeli-sarja on edennyt elokuvapuolellakin finaaliinsa. Sarjan päättävä Nälkäpeli – Matkijanärhi, osa 2 (2015) on varsin onnistunut kokonaisuus. Päätösosassa päähenkilö Katniss Everdeen (Jennifer Lawrence) ymmärtää, että pelissä ei ole enää vain selviytyminen, vaan Panemin kansan tulevaisuus.

Matkijanärhi 2 jatkaa suoraan edellisosan tapahtumista ja pääkaupungista pelastuneiden panttivankien kuntoutuksesta. Vapauttaakseen Panemin Katniss käy taisteluun Capitolia vastaan yhdessä Vyöhyke 13:n joukkojen kanssa. Hänen päämääränään on tappaa presidentti Snow (Donald Sutherland) kostoksi siitä, miten Snow mursi Peetan (Josh Hutcherson) mielen propagandatarkoituksissaan.

Pelintekijä Plutarch Heavensbeen (edesmennyt Philip Seymore Hoffman) teki edellisosassa sankariksi nousseesta Katnissista vastarintaliikkeen keulakuvan ja propagandatähti Matkijanärhen. Vyöhyke 13:n presidentti Alma Coin (Julianne Moore) epäili traumaattisten kokemusten ja Peetan menetyksen tuhonneen tytön rohkeuden. Uutuuselokuvassa Coin pohtii tosissaan, onko Katnissille käyttöä loppuratkaisujen yhteydessä.

Kapinallisten eteneminen nostaa esiin päätösosan keskeisen teeman: sodankäynnin eettiset kysymykset. Soturi Gale (Liam Hemsworth) ei paljoa perusta väärällä puolella olevien siviilien kohtalosta, kun taas Katniss ymmärtää heidän kärsimyksensä oman Nälkäpeleissä koetun tuskansa ansiosta. Näkemyseroista huolimatta Gale näyttää nousevan sankarittaren sulhaseksi aivopestyn Peetan sijaan.

Matkijanärhi 2:ssa on toimintaa aiempia osia enemmän. Ne muistuttavat huomattavasti videopelien maailmaa. Kapinalliset etenevät kaupunkisodankäynnissä kohti Capitolia ja saavat vaikeiden vihollisten ja kuolettavien ansojen ohella painiskella monien moraalisten kysymysten kanssa. Elokuvan ehkä huikeimmat tapahtumat kohdataan maanalaisissa huoltokäytävissä ennen loppuratkaisun koittamista.

Nälkäpeli-sarja on ollut paljon muutakin kuin teini-ikäisille suunnattu viihteellinen tieteisfantasia tai dystopiaelokuvien esikuva. Sarja tunnetaan nokkelasta poliittisesta satiiristaan, kantaaottavista teemoistaan ja mielenkiintoisista hahmoistaan.

Sarjan roolitus on ollut onnistunut ja Jennifer Lawrence suorastaan erinomainen moniulotteisena sankarittarena. Katnissin hahmon sitkeyteen ja rohkeuteen liittyy myös aitoa haavoittuvuutta ja epävarmuutta. Katsoja ymmärtää, että maailman pelastaminen jättää jälkensä myös pelastajaan. Ei ihme, että Lawrence soturinainen vetoaa yhtä lailla tyttöihin ja poikiin.

Paikoitellen lievästi laahaava Matkijanärhi 2 on Francis Lawrencen ohjaustyö - ja kelpo päätös sarjalle. Jatko-osia ei liene luvassa.

Elokuvan traileri:

Viettiensä viemät***½

                                Murphy (Karl Glusman) ja Electra (Aomi Muyock) ovat
                                Love-elokuvan lemmekäs pääpari.
                                   

Y-Kinon ensi-illassa pikaisesti pyörähtänyt argentiinalaisohjaaja Gaspar Noén eroottinen elokuva Love (2015) ei ole massoja varten. Mustosen Luokkakokouksen (2015) mauttomaan seksismiin tyytyvien on vaikea kuvitella paneutuvan  herkän taide-elokuvan sumeilemattomaan lihallisuuteen, jossa seksi on aito asia.

Gaspar Noén elokuvat tunnetaan erikoistehosteistaan ja shokkiefekteistään. Irreversible – syntiset (2002) kohdahdutti brutaalilla väkivallallaan. Enter the Void (2009) sukelsi huumeiden, seksin ja sielunvaelluksen maailmaan. Love on puolestaan häpeämätön, kokeilunhaluinen ja kaksituntinen kamera-ajo rakkauteen, rakasteluun ja estottomiin elämyksiin.

Elokuvan päähenkilö on 25-vuotias amerikkalainen elokuvaopiskelija Murphy (Karl Glusman), joka rakastuu samanikäiseen taideopiskelija Electraan (Aomi Muyock). Ensirakkaus ilmenee kyltymättömänä kahden kehon kohtaamisena, halun ja himon purskahduksina ja huumehouruisten elämysten metsästämisenä. Kierrokset pelissä kovenevat kaiken aikaa, kun nautinnon nälkä kasvaa.

Murphy tekee virheen langetessaan teini-ikäisen Omin (Klara Kristin) loveen ja saattaessaan tämän raskaaksi. Seurauksena on välirikko Electran kanssa ja parisuhde Omin kanssa. Elokuvan alkaessa Murphy herää Electran äidin puhelinsoittoon. Tytär on kadonnut ja äiti pelkää pahinta. Masentunut elokuvaopiskelija ryhtyy sen jälkeen muistelemaan elämänsä rakkautta ja kahta vuotta Electran kanssa.

Elokuvan tarina kerrotaan takaumina. Murphyn muistot ovat kuin elokuva elokuvassa. Tunneside Electraan on totta, mutta päähenkilön selkärangattomuus ja oman itsensä etsiminen ovat yhtä todellisia. Liukuminen otoksesta toiseen paljastaa päähenkilön itsekkyyden, kostonjanon, äkkipikaisuuden ja pelkuruuden. Murphy pakenee kaksivuotiaan Gaspar-poikansa kitinää ja tyttöystäväänsä huumetripille aina ajoittain. Noé kuvaa Lovessa romahtaneita miehiä edellisten elokuviensa tapaan.

Loven vahvuuksia on herkkä tapa kuvata rakkautta ja sukupuoliyhteydessä saavutettavaa nautintoa. Elokuva on seksuaalisessa avoimuudessaan rohkea – ei mikään kaksinaismoralistinen Hollywood-tuotos. Love on visuaalisesti näyttävä, vaikkei 3D tuo mitään mainittavaa lisäarvoa leffalle. Noé hallitsee laajakangaskuvien rajaamisen, hypnoottiset kamera-ajot ja sisätilakuvauksen.

Maininnan ansaitsee myös elokuvamusiikki. Rajuimmissa rakastelukohtauksia kuulemme säröisen sähkökitaran, kauneimpia kohtauksia siivittävät Satien ja Bachin klassiset sävelet.

Lovella on myös heikkoutensa. Dialogi on ankeaa, ja rakkaudesta puhutaan usein latteasti. Tuntemattomat pääosanesittäjät eivät vakuuta näytelijäntaidoillaan. Naida he osaavat ja jaksavat katsojan turtumukseen asti. Ärsyttävää ovat myös lukuisat viittaukset ohjaajaan ja hänen omiin elämänkokemuksiinsa. Narsismi pulppuaa.

K-18-vaatimus on paikallaan katsojia ajatellen. Love ei ole pornoelokuva, mutta seksin runsaus ja estoton esittäminen edellyttävät katsojalta suvaitsevaisuutta ja sietokykyä. Y-Kinon teatteripäällikön rohkeus ottaa elokuva ohjelmistoon ansaitsee kiitoksen. Esimerkiksi Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon voittanutta kohuelokuva Adelen elämää (2013) ei tietääkseni näytetty elokuvateattereissa lainkaan Pohjanmaalla tai Oulussa viime vuonna.

Elokuvan trailerin löydät tästä:

Väkevä ja viihdyttävä Bond****½

                                Uusin Bond alkaa kuolleiden päivästä Mexico Cityssä.

Sam Mendesin ohjaama uusin Bond-elokuva 007 Spectre (2015) on vuorenvarma kassamagneetti. Se on  erinomainen jännitys- ja toimintaelokuva, jonka yllättävät käänteet liimaavat katsojan penkkiin. Spectre on myös salaista agenttia näyttelevän Daniel Craigin karismaattisin suoritus niistä neljästä leffasta, joissa hän on luonut Bondin uudelleen.

Bond-leffan avaa totuttuun tapaan räväkkä toimintakohtaus. 007 on saapunut Mexico Cityyn suorittamaan salaista tehtävää Kuolleiden päivänä, jolloin luurankohahmojen karnevaali on täyttänyt kaupungin kadut.  Pian Bond ottaa mittaa vastustajistaan helikopterikohtauksessa, joka taitavan leikkauksen vuoksi näyttää yhdeltä otokselta.

Uutuuselokuvassa Bond joutuu kohtaamaan vanhan ja huippuvaarallisen vastustajansa rikollisjärjestö Spectren. Kyse on taidokkaasta soluttautumisesta MI6:een. James Bond kuuluu vanhan koulukunnan agentteihin, jotka uskovat kovaan työhön ja vastustavat kaikkialle ulottuvaa digitaalista valvontaa. Elokuvassa 00-ohjelma ja salainen palvelu MI6 ovat joutuneet uuden kaikkialle ulottuvan valvontajärjestelmän vuoksi lahtauslistalle.

Salainen agentti saa kimppuunsa monenlaisia vastustajia. Fyysisistä pahiksista pelottavin on järkäle Hinx, jota näyttelee showpainija Dave Bautista. Pääkonna Franz Oberhauser (Christoph Waltz) on Spectren aivot, ja sellaisena hyvin vaarallinen vastustaja 007:lle.

Tukea karismaattinen agentti saa tutulta joukolta. Ben Whishaw näyttelee Q:ta, Naomie Harris on Eve Moneypenny, Ralph Fiennes M. Edellisessä Bond-leffassa Skyfall (2012) menehtynyt M (Judi Dench) huolehtii suojatistaan vielä haudan takaakin. Tämänkertainen Bond-tyttö on Léa Seydoux, joka esittää Bondin vastustajan psykologitytärtä Madeleine Swannia. Kyseessä ei ole enää bikinibeibi, vaan fiksu, vahva ja itsenäinen kaunis nuori nainen, jollaisia käsikirjoittajat haluavat nykyisten Bond-tyttöjen olevan.

Totuttuun tapaan 007 kiitää menopeleillään eri puolilla maailmaa maalla, merellä ja ilmassa. Bondin ja Hinxin kaahaus läpi Rooman on huikeaa katsottavaa. Itävallan Alpeilla katsoja todistaa laskettelukohtausta, joka tuo nostalgisia muistoja mieleen aiemmista Bondeista. Marokon autiomaahan Bondin ja Madelinen tuo juna, mutta poistuminen tärkeältä tapahtumapaikalta tapahtuu ilmateitse. Ennen Lontooseen huipentuvaa loppuselvittelyä kiidetään Thamesia pitkin pikaveneellä.

Spectre on yhteenveto Daniel Craigin neljästä Bond-leffasta ja salaiseen agenttiin liittyvistä Bond-kliseistä. Mukana ovat Omega-rannekello, martini (mutta dirtynä), Aston Martin, heittoistuin, 007 smokissaan ja perinteisempää Bond-tyttöä edustava Lucia Sciarra (Monica Bellucci). 51-vuotias näyttelijätär ei ole menettänyt hiukkaakaan vetovoimastaan.

Parasta uudessa Bondissa on kuitenkin Daniel Craig, jonka karisma, läsnäolo, miehekkyys ja energisyys välittyvät yhä katsojalle. Casino Royale teki Bondista vakavan ja ahdistuneen, mikä häivytti Roger Mooren ja Pierce Brosnanin camp-huumorin täyttämän 007:n kauas taustalle. Skyfallissa viileä tappaja osoitti haavoittuvuutensa, kun hänen vaikeaa lapsuuttaan setvittiin. Spectressä Bond on taas viileä, pätevä ja itsetietoinen 007, mutta samalla häneen on palautunut myös ripaus huumorintajua. Bondeista niin tutut one-linerit, yhden lauseen vitsit, kukkivat jälleen.

Jos kyseessä on Craigin viimeinen Bond-elokuva, hän jättää roolihahmonsa upealla ja mieleenpainuvalla tavalla. Hän uudisti Bondin toisen kylmän sodan maailmaan vakuuttavasti. Craigissa on samanlaista karismaa kuin Vladimir Putinissa, joka on myös toiminut tiedustelupalvelussa. Molempiin liittyy samankaltaista maskuliinisten arvojen korostamista. Herrat muistuttavat ulkonäkönsäkin puolesta toisiaan.

Spectren pieni miinus tulee venyttämisestä. Elokuvan toinen puolisko ei ole niin intensiivinen kuin alkupuoli. Osa kohtauksista venyy. Pituudestaan huolimatta elokuvassa ei silti ole tyhjäkäyntiä. Spectre on hyvää viihdettä ja tämänvuotisten jännityselokuvien ehdotonta kärkeä. Yli 300 miljoonan dollarin budjetilla ei voi tehdä sutta Bondin ystäville.

Sam Smithin esittämä Bondin teemakappale Writing’s On The Wall soi komeasti, muttei yllä Adelen häikäisevän Skyfallin tasolle.

                                Bond (Daniel Craig) ja Madeleine (Léa Seydoux).

Elokuvan traileri: