Viettiensä viemät***½

                                Murphy (Karl Glusman) ja Electra (Aomi Muyock) ovat
                                Love-elokuvan lemmekäs pääpari.
                                   

Y-Kinon ensi-illassa pikaisesti pyörähtänyt argentiinalaisohjaaja Gaspar Noén eroottinen elokuva Love (2015) ei ole massoja varten. Mustosen Luokkakokouksen (2015) mauttomaan seksismiin tyytyvien on vaikea kuvitella paneutuvan  herkän taide-elokuvan sumeilemattomaan lihallisuuteen, jossa seksi on aito asia.

Gaspar Noén elokuvat tunnetaan erikoistehosteistaan ja shokkiefekteistään. Irreversible – syntiset (2002) kohdahdutti brutaalilla väkivallallaan. Enter the Void (2009) sukelsi huumeiden, seksin ja sielunvaelluksen maailmaan. Love on puolestaan häpeämätön, kokeilunhaluinen ja kaksituntinen kamera-ajo rakkauteen, rakasteluun ja estottomiin elämyksiin.

Elokuvan päähenkilö on 25-vuotias amerikkalainen elokuvaopiskelija Murphy (Karl Glusman), joka rakastuu samanikäiseen taideopiskelija Electraan (Aomi Muyock). Ensirakkaus ilmenee kyltymättömänä kahden kehon kohtaamisena, halun ja himon purskahduksina ja huumehouruisten elämysten metsästämisenä. Kierrokset pelissä kovenevat kaiken aikaa, kun nautinnon nälkä kasvaa.

Murphy tekee virheen langetessaan teini-ikäisen Omin (Klara Kristin) loveen ja saattaessaan tämän raskaaksi. Seurauksena on välirikko Electran kanssa ja parisuhde Omin kanssa. Elokuvan alkaessa Murphy herää Electran äidin puhelinsoittoon. Tytär on kadonnut ja äiti pelkää pahinta. Masentunut elokuvaopiskelija ryhtyy sen jälkeen muistelemaan elämänsä rakkautta ja kahta vuotta Electran kanssa.

Elokuvan tarina kerrotaan takaumina. Murphyn muistot ovat kuin elokuva elokuvassa. Tunneside Electraan on totta, mutta päähenkilön selkärangattomuus ja oman itsensä etsiminen ovat yhtä todellisia. Liukuminen otoksesta toiseen paljastaa päähenkilön itsekkyyden, kostonjanon, äkkipikaisuuden ja pelkuruuden. Murphy pakenee kaksivuotiaan Gaspar-poikansa kitinää ja tyttöystäväänsä huumetripille aina ajoittain. Noé kuvaa Lovessa romahtaneita miehiä edellisten elokuviensa tapaan.

Loven vahvuuksia on herkkä tapa kuvata rakkautta ja sukupuoliyhteydessä saavutettavaa nautintoa. Elokuva on seksuaalisessa avoimuudessaan rohkea – ei mikään kaksinaismoralistinen Hollywood-tuotos. Love on visuaalisesti näyttävä, vaikkei 3D tuo mitään mainittavaa lisäarvoa leffalle. Noé hallitsee laajakangaskuvien rajaamisen, hypnoottiset kamera-ajot ja sisätilakuvauksen.

Maininnan ansaitsee myös elokuvamusiikki. Rajuimmissa rakastelukohtauksia kuulemme säröisen sähkökitaran, kauneimpia kohtauksia siivittävät Satien ja Bachin klassiset sävelet.

Lovella on myös heikkoutensa. Dialogi on ankeaa, ja rakkaudesta puhutaan usein latteasti. Tuntemattomat pääosanesittäjät eivät vakuuta näytelijäntaidoillaan. Naida he osaavat ja jaksavat katsojan turtumukseen asti. Ärsyttävää ovat myös lukuisat viittaukset ohjaajaan ja hänen omiin elämänkokemuksiinsa. Narsismi pulppuaa.

K-18-vaatimus on paikallaan katsojia ajatellen. Love ei ole pornoelokuva, mutta seksin runsaus ja estoton esittäminen edellyttävät katsojalta suvaitsevaisuutta ja sietokykyä. Y-Kinon teatteripäällikön rohkeus ottaa elokuva ohjelmistoon ansaitsee kiitoksen. Esimerkiksi Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon voittanutta kohuelokuva Adelen elämää (2013) ei tietääkseni näytetty elokuvateattereissa lainkaan Pohjanmaalla tai Oulussa viime vuonna.

Elokuvan trailerin löydät tästä: