perjantai 25. elokuuta 2017

Väkevä pala vaiettua historiaa****½

                                Jussi Ketola (Tommi Korpela) ja Kallonen (Hannu-Pekka Björkman) 
                                      ovat Ikitien vastapelurit. Erityisesti Björkman loistaa roolissaan.


Elokuvasyksystä 2017 on tulossa kotimaisen elokuvan osalta todella mielenkiintoinen. Ensi-iltaan tulevista elokuvista todennäköisesti katsotuimmaksi nousee Aku Louhiniemen uusi Tuntematon sotilas, joka pohjaa Väinö Linnan klassikkoromaaniin ja sen alkuperäisversioon Sotaromaani. Ennen sitä valkokankaan täyttävät Tiina Lymin Napapiirin sankarit 3, Visa Koiso-Kanttilan Kaiken se kestää ja Antti-Jussi Annilan Ikitie, joka perustuu kauhavalaissyntyisen Antti Tuurin samannimiseen romaaniin.

Ikitie sai ensinäytöksensä Y-Kinossa 22.8., vaikka varsinainen ensi-ilta on vasta 15.9. Elokuvaa taustoittamassa ja markkinoimassa oli sen syntyyn keskeisesti vaikuttanut kolmikko: käsikirjoittaja Antti Tuuri, tuottaja Ilkka Matila ja ohjaaja AJ Annila.

Antti Tuurin taituruus historiallisen romaanin mestarina ja pohjalaisen ihmisen kuvaajana heijastuu vääjäämättä uutuuselokuvaankin. Kotimaisen elokuvan perisynnistä – keskinkertaisesta käsikirjoituksesta – ei ole tietoakaan. Tuurin lisäksi käsikirjoituksen tekoon ovat osallistuneet ohjaaja ja tuottaja.

Tuurin romaanien taipumisesta elokuviksi on vakuuttavaa näyttöä aiemmilta vuosilta. Valkokankaalle ovat päätyneet Pohjanmaa (1988), Talvisota (1989), Amerikan raitti (1990), Rukajärven tie (1999) ja Lakeuden kutsu (2000).  Niistä monien miljöö koskettaa tavalla tai toisella Kauhavaa. Ikitien päähenkilö elokuvassa on Jussi Ketola (elokuvassa Tommi Korpela).

Ikitie kuuluu Tuurin kirjallisessa tuotannossa Äitini suku –sarjaan, jonka teoksista Jussi Ketola esiintyy päähenkilönä kolmessa. Jokainen niistä liittyy Suomen historian merkittävään ilmiöön: Taivaanraapijat (2005) Amerikan siirtolaisuuteen, Kylmien kyytimies (2007) vuoden 1918 sisällissotaan ja Ikitie 1930-luvun oikeistoradikalismiin ja Karjalaan suuntautuneeseen amerikansuomalaisten siirtolaisuuteen.

Elokuva Ikitie kertoo varsin vähän julkisuutta saaneesta historian ilmiöstä: amerikkalaisten, kanadalaisten ja amerikansuomalaisten muutosta Neuvostoliittoon 1930-luvun alussa. Vuoden 1929 pörssiromahdus syöksi maailman suureen lamaan. Yhdysvalloissa työttömyysaste nousi 25:een ja joissakin maissa jopa 33 prosenttiin. Pula-ajan ongelmien seurauksena noin 6000 amerikansuomalaista päätti muuttaa Neuvosto-Karjalaan, jonne Stalinin johdolla oli tarkoitus rakentaa työläisten paratiisi sosialismin ja kommunismin hengessä.

Lamakauden vaikutuksiin kuului Suomessa myös kommunisminvastaisen lapuanliikkeen nousu. Elokuvan alussa sosialistisena sodanvastustajana pidetty Jussi Ketola haetaan kotoaan Kauhavalta ja muilutetaan Neuvostoliiton rajalle. Taakse jäävät vaimo Sofia (Irina Björklund), lapset ja kotitalo. Itärajalla Jussi selviytyy nipin napin murhayrityksestä ja rynnii huohottaen Neuvostoliiton puolelle päätyen lopulta sairaalaan Petroskoihin.

Neuvosto-Karjalan pääkaupungissa Jussi tutustuu amerikansuomalaisiin, jotka Stalin ja Karjalan tasavallan johtaja Edvard Gylling ovat houkutelleet maahan.  Vammoistaan toipuvaa Ketolaa auttaa uuden elämän alkuun erityisesti Strang (Sampo Sarkola).  Alusta alkaen Jussi Ketolan niskaan hengittää sisäasiainkansankomissariaatin NKVD:n paikallisjohtaja Kallonen (Hannu-Pekka Björkman), jonka laskuun päähenkilön pitäisi urkkia mielialoja ja kumouspuheita amerikansuomalaisten kolhoosinrakentajien keskuudessa. Tästä uuden henkilöllisyyden (Jussi Kari) saanut kauhavalainen kieltäytyy.

Ketola päätyy Hopea-nimiseen kolhoosiin, jossa amerikansuomalaiset ahkeroivat uuteen ja parempaan tulevaisuuteen tähdäten.  Alun kitkuttelun jälkeen ruokaa ja hyvinvointia tuntuu riittävän tässä utopistisosialistisessa yhteisössä. Optimismin aika heijastuu elokuvassa mm. tanssiaisina ja baseball-otteluiden kiihkeytenä.

 Kolhoosissa Jussi Karin elämään tulee uusia henkilöitä: kolhoosinjohtaja Hill (Ville Virtanen), Mäki (Antti Virmavirta), Emma (Jonna Järnefelt) ja Laina (Emmi Parviainen). Erityisen tärkeäksi nousevat karjalalaisleski Sara (Sidse Babett Knudesen), jonka kanssa Jussi jakaa elämänsä ja vuoteensa, ja hänen tyttärensä Mary (Eedit Patrakka 8v/Rosa Salomaa 14v).

Vuosien varrella amerikkalaiset paratiisinrakentajat alkavat NKVD:n silmissä muuttua sabotööreiksi ja sosialismin vihollisiksi. ”Epäkansallisten ainesten ylivallan” murentaminen johtaa V. 1937 Stalinin puhdistuksiin, jossa hän marssittaa pääosin kuviteltuja vastustajiaan vankileireille ja teloitus-komppanioiden eteen.  Miljoonat heittävät henkensä. Myös Hopean kolhoosi joutuu myrskyn silmään. Jussin välit Kalloseen heikkenevät ratkaisevasti. Vainot vievät vierastyöläiset helvetin porteille, yksilöt lastuiksi laineille.

Annilan Ikitie on vaikuttava ja väkevä elokuva, täysin kansainvälistä tasoa ja laajaan levitykseen tarkoitettu. Amerikansuomalaisten kohtaloa Neuvosto-Karjalassa on tutkittu mm. Turun yliopistossa laajan siirtolaistutkimuksen yhteydessä. Silti Hitlerin juutalaisvainot tunnetaan julkisuudessa paljon paremmin kuin Stalinin vielä verisemmät puhdistukset.

Itänaapurissa asia oli pitkään tabu ja esimerkiksi Petroskoin lähellä sijaitsevan Krasni Borin metsähautojen olemassaolo tunnustettiin vasta 1992 Neuvostoliiton romahdettua. Sodanjälkeisessä Suomessa asiasta ei myöskään juuri puhuttu.

Ikitie on upeasti kuvattu ja leikattu. Kuvauksesta vastaa Rauno Ronkainen, ja kuvauspaikat ovat löytyneet suurta elokuvatuotantotukea maksavasta Virosta. Vahva käsikirjoitus, kiinnostava ja jännittävä tarina sekä taitavat näyttelijät rakentavat pohjan vaikuttavalle elokuvaelämykselle.

Näyttelijöistä kolme nousee keskiöön hienosti roolitetussa elokuvassa. Tommi Korpela on vakuuttava Jussina, jonka syöksyminen koettelemuksesta ja kärsimyksestä toiseen tuo vääjäämättä mieleen niin monelle elokuvalle tyypillisen Kristus-hahmon. Hänen vastapelurinaan Hannu-Pekka Björkman on ilmiömäinen. Hänen Kallosestaan heijastuu oveluus, itsetehostus ja harkittu julmuus, mutta myös ripaus inhimillisyyttä. Björkmanin roolihahmon on habitukseltaan osittain kuin Lenin, johon on sekoittunut osa Stalin pyövelinä tunnettua Berijaa. Jussi Ketolan naisystävää näyttelevä tanskalainen Sidse Babett Knudsen on Sarana (kirjassa Irinana) erinomainen. Vallan linnake –sarjasta tuttu Knudsen tuo elokuvaan vahvan naishahmon ja lisää entisestään intensiivisyyden tunnetta.

Ikitie on yleisilmeeltään tumma ja loppua kohti yhä raaempi ja raadollisempi. Siksi 16 vuoden ikäraja on perusteltu.

Uutuuselokuvan pieni puute on juuri tässä. Amerikansuomalaisten utopian iloinen jakso tuntuu jotenkin laahaavalta ja irralliselta. Mitä enemmän sävyt ja kerronta tummenevat, sen paremmaksi elokuva käy.


Yhtä olennaista Antti Tuurin romaaneihin liittyvää piirrettä Ikitie ei tavoita. Kirjojen riveillä ja rivien väleissä kukkii paikoitellen kirjailijan hienovarainen hyrisevä huumori, jonka erityisesti pohjalaiset tunnistavat. Sitä ei ole saatu sisällytettyä uutuusfilmiin. Satavuotias Suomi on kuitenkin saanut Ikitiessä komean elokuvan, joka kunnioittaa vakuuttavalla tavalla unohdettujen suomalaisten historiaa.

Elokuvan trailerin löydät tästä:



tiistai 22. elokuuta 2017

Ikitien ennakkoesitys oli menestys

                                 Kirjailija Antti Tuuri, tuottaja Ilkka Matila ja ohjaaja
                                 Antti-Jussi Annila Ikitien ennakkonäytöksessä Y-Kinossa.

Y-Kinon elokuvateatteripäällikkö Ilkka Peura sai tiistaiksi 22.8.2017 järjestymään pienimuotoisen kulttuuritapahtuman Kauhavalle. Syyskuun puolivälissä ensi-iltaan tuleva Ikitie-elokuva veti Y-Kinoon lähes elokuvateatterillisen väkeä.

Elokuva kertoo amerikansuomalaisten tarinan 1930-luvun Neuvostoliitossa. Yli 6000 amerikansuomalaista tuli rakentamaan Neuvostoliitosta työläisen paratiisia. Tämä utopia kaatui kuitenkin neuvostodiktaattori Josif Stalinin v. 1937 aloittamiin puhdistuksiin.

Antti Tuurin romaaniin (Ikitie, 2011) perustuva leffa alkaa lapuanliikkeen toimeenpaneman kauhavalaisen pasifistin Jussi Ketolan muilutuksesta Ikitietä Suomen ja Neuvostoliiton rajalle. Ketola pakenee murhaa yrittäviä miehiä rajan yli Neuvostoliiton puolelle.

Rajan takana Neuvostoliiton valtiollinen poliisi NKVD antaa hänelle uuden henkilöllisyyden ja työpaikan kolhoosilta. Vähitellen Ketolan elämä alkaa murentua vainojen alkaessa. Matka paratiisin esikartanosta helvetin porteille osoittautuu lyhyeksi…

Y-Kinon ennakkonäytöksessä elokuvasta kertoivat käsikirjoittaja Antti Tuuri, tuottaja Ilkka Matila ja ohjaaja Antti-Jussi (AJ) Annila. Heidän esityksensä välitettiin eteläpohjalaisiin elokuvateattereihin live-lähetyksenä.

MRP Matila Röhr Productions Oy:n tuottaja Ilkka Matilan mielestä Antti Tuurin lauseet kääntyvät hyvin elokuvaksi. Romaanit ovat myös hyvin visuaalisia. Matilan mukaan Ikitie on suuri tarina Neuvosto-Karjalaa rakentamassa olleista amerikansuomalaisista, joista moni teloitettiin Stalinin puhdistuksissa ja haudattiin nimettömiin metsähautoihin. Ikitie kertookin unohdettujen suomalaisten vaietun tarinan.

Ohjaaja Annila sai elokuvan käsikirjoituksen ja Tuurin romaanin Matilalta. Hän uppoutui uskomattomaan tarinaan, teki runsaasti reunamerkintöjä lukuun ottamatta romaanin viimeistä 70 sivua. Lopussa tuli itku. Historianopettajan pojalle ei kukaan ollut kertonut tätä tarinaa.

-         -  Elokuvan Jussi Ketola on mies, joka ei ole valmis valitsemaan puoltaan. Maailma tuntuu minusta tänään vielä mustavalkoisemmalta kuin 1930-luvulla, Annila aprikoi.

Annilan mukaan elokuvan roolitus eli casting on 90 prosenttia ohjaajan työstä. Eri rooleissa on noin 50 näyttelijää. Tuottaja Matilan mukaan yksikään näyttelijöistä, joihin oltiin yhteydessä, ei kieltäytynyt osallistumasta elokuvaan.

Kauhavalaiskirjailija Antti Tuuri valotti romaaninsa ja Ikitie-elokuvan taustaa. Hän oli haastatellut kauhavalaista miestä, jonka isän lapuanliikkeen muiluttajat olivat hakeneet kotoa kesällä 1930-luvun alussa. Mies oli Hirvijoella asunut Nestori Saarimäki, jonka muilutus muistuttaa suuresti elokuvan Jussi Koskelan tapausta.

Tuurin mukaan romaanin syntyyn vaikuttivat olennaisesti hänen lukemansa tutkimukset Kanadaan ja Yhdysvaltoihin muuttaneiden suomalaisten siirtolaisten historiasta. Siinä yhteydessä hän tutustui myös Neuvosto-Karjalaan muuttaneiden amerikansuomalaisen tarinoihin ja kohtaloihin.

-  Hyvät ohjaajat ovat tehneet romaaneistani hyviä elokuvia, Tuuri kehaisee

Ikitie (2017) on nähdyn perusteella hyvin väkevä ja vaikuttava elokuva. Sen arvostelu julkaistaa Y-Klaffin kaiuissa kuluvan viikon aikana. Elokuvan ensi-ilta on 15.9.



sunnuntai 13. elokuuta 2017

Unelmien Miami****½

                                Sonja Kuittinen (Anna) ja Krista Kosonen (Angela) loistavat
                                uutuuselokuvassa Miami.

Ohjaaja Zaida Bergrothin uutuuselokuva Miami (2017) on kuluvan vuoden kotimaisen elokuvan ehdotonta kärkeä. Ohjaaja Bergroth ja käsikirjoittaja Jan Forsström punovat elokuvaan juonikuvion, joka pitää katsojan otteessaan ensimmäisistä otoksista leffan lopputeksteihin. Miami on kahden loistavan näyttelijän – Krista Kososen ja Sonja Kuittisen juhlaa. Showtanssija Angelaa esittävälle Kososelle voisi jo jakaa Jussi-pystin parhaasta naispääosasta.

Miamia ei voi ahtaa yhteen elokuvalajiin. Se yhdistelee onnistuneesti draamaa, kasvutarinaa, rikoselokuvaa ja tie-elokuvaa. Yllättävät käänteet seuraavat toistaan. Juuri kun katsoja on oivaltanut seuraavansa kahden nuoren naisen perhetarinaa ja jouhevaa road movie’ta leffa kääntyy mustaksi rikoselokuvaksi.

Elokuva alkaa showtanssija Angelan tanssiryhmän hajoamisesta. Velkakierteessä olevan nuoren naisen tilanteen pelastaa pikkusisko Anna (Sonja Kuittinen), joka ilmaantuu yllättäen Angelan keikalle. Valovoimainen ja glamouria tihkuva tanssijatar houkuttelee ujon ja värittömältä vaikuttavan sisarensa esiintyjäksi. Edessä on viihdytyskiertue baareissa, ravintoloissa ja yökerhoissa läpi Suomen.

Zaida Bergroth osoittautui taitavaksi henkilöohjaajaksi jo ensimmäisellä pitkällä elokuvallaan Skavabölen pojat (2009). Hyvä poika (2011) osoitti ohjaajan ja käsikirjoittaja kyvyn rakentaa intensiivinen perhedraama, jossa vaaran ja tietynlaisen uhan tunne kasvatti jännitettä koko filmin ajan. Miamissa päähenkilöt on luotu taidokkaasti ja heidän hahmonsa syvenevät elokuvan edetessä.

Lapsuudessa toisistaan erotettujen sisarusten keskinäisen suhteen kehittyminen on elokuvan keskiössä. Kososen Angela on impulsiivinen luonnonlapsi, ristiriitainen hahmo, jossa on voimaa, haurautta, pyhimysmäisyyttä ja eroottista hehkua. Ei ole ihme, että pikkukaupungista pienistä piireistä tuleva Anna lumoutuu sisarestaan ja tämän lavakarismasta.

Anna ei kuitenkaan jää seinäkukkaseksi. On jännittävää nähdä, kuinka viihdekiertueen valokeilassa Annasta kuoriutuu tietoinen, rohkea, uhmakas ja ajoittain jopa kylmäkiskoisen realistinen nuori nainen, joka ottaa ohjat käsiinsä. Tämä näkyy myös Annan ja työharjoittelija Timin (Alex Anton) kauniisti kuvatussa pikaromanssissa. Nuoren näyttelijän Sonja Kuittisen roolisuorituksessa on vakuuttavuutta ja tunneälyä.

Krista Kososen Angela lienee yksi suomifilmin hienoimmista roolitöistä. Niin ilmeikkäästi, herkästi ja vahvasti Kosonen piirtää Miamin showpiireihin kaihoavan tanssijan tarinan. Naisen, joka on korviaan myöten veloissaan rikollispomo Mertsille (Kristian Smeds), naisen, joka jaksaa seuraavaan päivään alkoholin ja unelmaansa uskomisen avulla. Naisen, joka rakastettava silloinkin kun hän tihkuu kateutta ja häikäilemättömyyttä.


Zaida Bergrothin Miami on visuaalisesti vakuuttava elokuva, josta on kiittäminen myös kuvaaja Henri Blombergia. Leffan taidokasta leikkausta tukee Matthias Petschen alkuperäinen musiikki.

Elokuvan traileri:



tiistai 1. elokuuta 2017

Dunkirk tuo sodan iholle*****

                                Britit evakuoivat 338 000 sotilasta Dunkerque'sta v. 1940 ja
                                pystyivät jatkamaan sotaa Hitlerin Saksaa vastaan.

Sota ei ole kaunista. Sotilaalle tärkeintä on selviytyä hengissä – ainakin seuraavaan taisteluun asti.  Hyvin harva elokuva saavuttaa saman aitouden, intensiivisyyden, visuaalisen suurenmoisuuden ja tunteen yksilön elämän arvaamattomuudesta  kuin Christopher Nolanin uutuuselokuva Dunkirk (2017). Trillerimäinen selviytymistarina on mestariteos, joka nousee vääjäämättömästi toista maailmansotaa kuvaavien leffojen ehdottomaan aateliin.

Hollywoodissa vaikuttava brittiohjaaja Christopher Nolan nousi maailmanmaineeseen Batman-trilogiallaan (2005-2012), erinomaisella trillerillään Inception (2010) ja sci-fi-leffallaan Interstellar (2014). Nolanin kyky yllättää katsoja, rakentaa tiivistunnelmainen jännityselokuva , hyödyntää käsivarakuvausta ja epälineaarista elokuvakerrontaa ovat kaikki läsnä myös Dunkirkissa. Uutuuselokuva on uskottava ja realistinen, muttei kuvaa varsinaista sotilaiden lahtaamista Steven Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryanin (1998) tapaan. Dunkirk on trilleri ja selviytymiskertomus, ei  perinteinen sotaelokuva.

Elokuva sijoittuu ajallisesti toisen maailmansodan alkuun ja Saksan menestyksekkääseen salamasotaan länsirintamalla. Toukokuun 1940 loppuun mennessä  Hitlerin Saksan joukot olivat jyränneet yli Belgian ja Alankomaiden ja saartaneet  englantilaisten ja ranskalaisten joukot Dunkerquen (engl. Dunkirk) kaupunkiin Pohjois-Ranskassa. Näistä yli 400 000 sotilaasta kyettiin kesäkuun 5. päivään mennessä evakuoimaan kanaalin yli Englantiin yli 338 000 miestä, joista brittejä oli kaksikolmasosaa. Kyse oli maailmanhistorian suurimmasta  evakuoinnista.

Dunkirk tempaisee katsojan välittömästi saarretun kaupungin ja sen rannalla evakuointia odottelevien brittisotilaiden tunnelmiin. He ovat keskimäärin hyvin tietämättömiä tulevasta. Nolan rakentaa yhdessä luottokuvaajansa Hoyte van Hoyteman kanssa tapahtumista uskomattoman intensiivisen kokemuksen, joka rakentuu kolmella eri henkilötasolla. Sotaa ei voi kuvata ilman tunnistettavia ihmiskasvoja.

Dunkerquen rannan tapahtumia todistaa ensinnäkin nuori ja juonikas sotilas Tommy (Fionn Whitehead), jonka toimia määrää voimakas elämänhalu. Samat pyrkimykset ohjaavat ranskalaissotilas Gibsonia (Aneurin Barnard), johon vähäsanainen Tommy törmää hiekkadyynillä.

Sotahistoriallisen ihmeen taustalta löytyvät  Britannian kuninkaallisten ilmavoimien (RAF) lisäksi myös yli  600 yksityistä jahtia, kalastusalusta ja huvivenettä, jotka Amiraliteetti määräsi avustamaan Britannian merivoimien 200 sotalaivaa. Elokuvassa sankarillista ja isänmaallista asennetta edustavat näyttävästi Moonstone-aluksen kippari Mr. Dawson (Mark Rylance), joka kiiruhtaa auttamaan brittiarmeijaa yhdessä poikansa Peterin (Tom Glynn-Carney) ja naapurinpoika Georgen (Barry Keoghan) kanssa. Kukaan heistä ei voi aavistaa kuinka vaaralliseksi Englannin kanaalin ylitys muodostuukaan pikkupurtilolla.

Maan ja meren lisäksi Dunkerquen ihme rakentuu ilmassa. Keskiössä on kolmen Spitfiren lentue ja erityisesti Tom Hardyn näyttelemä hävittäjälentäjä Farrier. Elokuvan aikana Hardy pystyy hämmästyttävästi kertomaan lentäjän tunnelmistaan erilaisin elein ja silmänliikkein, koska nahkapäähine ja maski estävät ilmeiden tulkinnan kiivaiden ilmataisteluiden tuoksinassa. Ilmataistelut ovat komeaa ja hyvin realistiselta vaikuttavaa seurattavaa. Kuvauskamerat  kiinnitettiin elokuvaa varten brittihävittäjien kylkiin ja  taistelut Messerschmitt Bf 109- ja Heinkel  He 111-koneita vastaan ovat yhtä taivasbalettia. Sankariksi kohoavan Farrierin liito yli Dunkerquen hiekkadyynien elokuvan loppupuolella on poikkeuksellisen kaunista katsottavaa.

Christopher Nolan linkittää tapahtumat saumattomaksi ja intensiiviseksi jatkumoksi, jossa katsoja pidetään koko ajan varpaillaan. Hans Zimmerin musiikki kutoo tunnelman tiiviiksi ja jännittäväksi. Kun elokuvan näyttelijöiden roolitus on vielä kohdallaan, ovat kaikki huippuelokuvan ainekset koossa. Dunkirk on kertomus kärsimyksestä ja urheudesta. Se on tarina sotaa käyvistä briteistä, joille yleinen etu merkitsi enemmän kuin oman edun tavoittelu.




lauantai 1. huhtikuuta 2017

Vain dialogi pelastaa jakautuneen Suomen***½


                                     Innokkaat saunojat Tapio ja Oula ovat eri mieltä maahan-
                              muutosta, mutta dialogi toimii.


Ohjaaja ja kirjailija Elina Hirvosen dokumenttielokuva Kiehumispiste (2017) tuo esiin jakautuneen Suomen. Lähtökohtana on vuolaan turvapaikanhakijavirran sekoittama Suomi, mikä on tuonut esiin erityisesti ilmiön ääripäät. Elokuva on tuore, ajankohtainen ja kiitettävän neutraali. Katsoja saa itse muodostaa käsityksensä asiasta, joka jakaa mielipiteet ja herättää yhä suuria intohimoja suomalaisissa.

Elina Hirvosen elokuva on kuvattu vuoden 2016 aikana. Kamera kiertää eri paikkakunnilla pienestä Petäjävedestä pääkaupunki Helsinkiin. Elokuvakamera tallettaa kansalaisten ja vastaanottokeskusten asukkaiden arkea, mutta valottaa myös mielenosoitusten kiihkeyden, kärjekkyyden ja alati läsnä olevan väkivallan uhan.

Dokumentissa suunvuoron saavat niin maahanmuuttoa kannattavat kuin sen kovat kriitikotkin. Kuva Suomestamme on ajoittain hätkähdyttävä. Mielenosoituksissa marssitaan niin maahanmuuttoa, rasismia kuin nykyhallituksen leikkauspolitiikkaakin vastaan. Keskiluokkainen katselija hätkähtää alaluokkaan kuuluvan kansanosan vihaa, pelkoa, pettymystä ja nöyryytyksen tuntemuksia leipäjonossa.

Ohjaaja Hirvonen vieraili Kauhavalla Y-Kinossa perjantaina 31.3. ja kertoi elokuvastaan mm. lukiolaisille ja yläkoululaisille. Hän kertoi havahtuneensa reilu vuosi sitten poikkeukselliseen ilmapiiriin, joka tuntui hyvin vihaiselta, jakaantuneelta ja aggressiiviselta. Ohjaaja hyllytti tuolloin tekeillä olleen elokuvansa aiheen ja tarttui tuottajan ja kuvaajan kannustamana uuteen ideaansa.

Näin syntyi Kiehumispiste, elokuva, jonka keskiössä on eri lailla ajattelevien ihmisten kohtaaminen. Yksi mieleenpainuvimmista liittyy pienten turvapaikanhakijoiden saapumiseen tanssitunnille. Opettaja esiteltyä heidät, muut lapset sanovat, etteivät he pidä tulokkaista. Heillä on aivan vääränlaiset nimetkin. Tilanne kuitenkin vähitellen laukeaa ensireaktion jälkeen.

Kiehumispisteen kantaviin voimiin kuuluvat innokkaat saunojat Oula Silvennoinen ja Tapio Salminen. He kuuluvat suhtautumisessaan turvapaikanhakijoihin aivan eri leireihin. He kritisoivat toistensa näkemyksiä, mutta keskustelevat ja kuuntelevat toisiaan. Dialogi ei katkea. Erilaisista lähtökohdistaan huolimatta Oulasta ja Tapsasta näkyy keskinäinen arvostus.

Saunakavereiden suhtautumisessa toisiinsa piilee myös ratkaisun avain maahanmuuton kannattajien ja vastustajien keskinäisen vihanpidon vähentämiseen. Heidän pitäisi kyetä aitoon vuorovaikutukseen.  Suurin osa suomalaisista kun ei halua kuulua kumpaankaan ääripäähän. Dokumentin pohjalta syntyvä keskeinen ajatus on dialogissa. Pienellä kansalla ei ole varaa niin jyrkkään kahtiajakoon kuin Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeen on nähty

Kiehumispiste pysyy hyvin koossa. Jarkko M. Virtasen korkeatasoinen kuvaus ja Timo Peltolan jäntevä leikkaus tukevat ohjaajan näkemystä. Dokumentti sopii kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita nykypäivän Suomesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä.



                  Ohjaaja Elina Hirvonen kertoi Kauhavan lukion
                  opiskelijoille elokuvansa teosta. 

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Homoikoni salonkikelpoisena ***

                                Pekka Strang loistaa homotaiteilija Touko Laaksosena.

Ohjaaja Dome Karukosken uutuuselokuva Tom of Finland (2017) lienee vuoden odotetuimpia kotimaisia filmejä. Homopornoon erikoistuneen kuvataiteilija Touko Laaksosen kuvasto on viime aikoina löytänyt tiensä niin pussilakanoihin, patalappuihin kuin postimerkkeihinkin. Seksuaalivähemmistön sankarista kertova leffa on hyvien näyttelijöiden tähdittämä ja vankkaa ammattityötä, mutta jää aiheensa arkaluonteisuudesta huolimatta kesyksi ja tasapaksuksi elämäkertaelokuvaksi.

Viime vuosina homoseksuaalinen presidenttiehdokas, tasa-arvoinen avioliittolaki ja yhteiskuntamme arvomaailmassa tapahtuneet muutokset ovat nostaneet seksuaalivähemmistön asioita voimakkaasti julkiseen keskusteluun. Samalla helposti unohtuu, että satavuotiaassa Suomessa ”haureus samaa sukupuolta olevan kanssa” oli rikos vuoteen 1971 asti. Eikä homoseksuaalien pilkka ja vähättely ole kadonnut vieläkään, vaikka heidän oikeuksiaan ymmärretään nykyään huomattavasti aiempaa paremmin.

Tom of Finland kertoo kaarinalaisen Touko Laaksosen (1920-1991) värikkään tarinan. Elokuva alkaa jatkosodasta, jossa luutnantti Laaksonen (Pekka Strang) on tulenjohtaja Helsingin ilmatorjuntarykmentissä. Sotatila, pimennetty Helsinki sekä suuri määrä suomalaista ja saksalaista upseeristoa herättävät Toukossa valtavan mielenkiinnon univormuja kohtaan. Homoseksuaalien on pääosin tavattava salaa puistoissa ja yleisissä vessoissa. Poliisit jahtaavat seksuaalisesti poikkeavia, ja hakkaavat heitä pampuillaan aina tilaisuuden tullen.

Vähäistä väkivaltaa lukuun ottamatta elokuva tuntuu kesyltä ja arvokkuutta hakevalta. Puistohomojen tapaamiset ovat niin erotiikasta riisuttuja, että elokuvan ikärajaksi on määritelty K-12. Ristiriita Laaksosen maskuliinisuutta tihkuvien homoeroottisten piirrosten ja elokuvan ydinsanoman välillä on huomattavan suuri. Laaksosen piirrosjälkeen kuluvat homoseksuaalisuuteen liitetyt kliseet: univormut, nahka-asut ja koppalakit, valjaat ja vetimet ja jättimäiset penikset. Elokuvassa tällainen fetisistinen homokuva kristalloituu vasta Tom of Finlandin ja Yhdysvaltain länsirannikon homoyhteisöjen kohtaamisissa.

Elokuvan Touko on alkuun pianisti, joka pääsee Helsingissä samaan mainostoimistoon sisarensa Kaijan (Jessica Grabowsky) kanssa. Molempien piirrosjälki on hyvä, mutta veljellä on sisartaan enemmän itseluottamusta. Elokuva sähköistyy, kun elokuvaan astuu mukaan Laaksosen suuri rakkaus ja pitkäaikainen elämänkumppani Veli ”Nipa”Mäkinen (Lauri Tilkanen). Kolmikosta jokainen on roolissaan pätevä, mutta leffan kantava voima on kuitenkin Pekka Strang. Hän luo jurosta päähenkilöstä uskottavan kuvan ja vanhenee tyylikkäästi vuosikymmenten edistyessä.

Touko Laaksonen eli suuren osan elämästään ns. kaapissa ja joutui salaamaan sen, että hän asui yhdessä Nipansa kanssa. Hänen ensimmäiset eroottiset piirroksensa ilmestyivät jo ennen sotaa, mutta matka maailmanmaineeseen alkoi v. 1957 amerikkalaisen bodauslehden Physique Pictorialin julkaistua kevätnumeronsa kannessa Laaksosen piirroksen tukkijätkistä. Piirtäjä käytti taiteilijanimeä Tom, johon kustantaja liitti sanat of Finland.

Varsinainen nousu homoseksuaalien kultti-ikoniksi jäi odottamaan 1970- ja 1980-lukua.
Elokuvan keskeinen ansio on siinä, että Karukosken elokuva tekee tunnetuksi sellaisen suomalaisen elämäntarinan, joka tunnetaan ulkomailla hyvin siinä missä monet suomalaiset urheilijat, kuvataiteilijat, säveltäjät, kapellimestarit ja kirjailijat. Touko Laaksonen on yksi 1900-luvun tärkeimmistä eroottiseen mieskuvaan vaikuttaneista taiteilijoista.

On silti kieltämättä erikoista, että paheksutusta pornotaiteilijasta tehdään itsenäisyyden juhlavuonna salonkikelpoista kulttuuripersoonaa. Samalla hänen villagepeoplemaiset fetissinsä toimivat elokuvan rekvisiittana.


 Itse elokuva on kansainvälistä tasoa visuaalisuudeltaan ja toteutukseltaan. Dome Karukoskella on kyky kuvata valtavirtaelokuvaa aiheesta kuin aiheesta, ja Aleksi Bardyn käsikirjoittama elokuva soljuu notkeasti. Helsinki-Filmi on kyennyt tuottamaan viiden miljoonan euron elokuvan, joka on kuvattu Suomessa, Ruotsissa, Saksassa ja Yhdysvalloissa.

Elokuvan traileri:


sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Takuuvarmaa Kaurismäkeä***

                                Khaled (Sherwan Haji) pääsee töihin ex-paitakauppias
                                Wikströmin (Sakari Kuosmanen) ostamaan ravintolaan.


Suomen kansainvälisesti tunnetuin elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki lähestyy tuoreimmassa elokuvassaan hyvin ajankohtaista aihetta: maailmanlaajuista pakolaiskriisiä ja suomalaisten suhtautumista maahanmuuttoon. Elokuva Toivon tuolla puolen (2017) on toinen lenkki kehutun Le Havren (2011) aloittamassa satamakaupunkitrilogiassa. Hajanainen uutuusleffa jää edeltäjänsä varjoon, mutta manifestoi jälleen kerran kaurismäkeläisen kyvyn asettua pienen ja marginaaliin työnnetyn pienen ihmisen puolelle.

Toivon tuolla puolen kertoo kaksi tarinaa, jotka linkittyvät toisiinsa vasta elokuvan puolivälissä. Tämä aiheuttaa elokuvan rakenteeseen ja kerrontaan selkeän tyylirikon. Ajoittain tuntee katsovansa kahta erilaista filmiä.

Tarinoista tummempi kertoo syyrialaisesta Khaledista (Sherwan Haji), joka kohottautuu rahtilaivan hiilikasasta Helsingin satamassa ja nousee maihin. Khaled hakee turvapaikkaa, mutta saa maahanmuuttovirastolta ja muilta viranomaisilta varsin viileää kohtelua. Hän päätyy Helsingin kaduille.

Filmin toinen kertomus tutustuttaa katsojan Sakari Kuosmasen hienosti esittämään Wikströmiin. Hän jättää elokuvan alussa alkoholisoituneen puolisonsa ja työnsä paitakauppiaana. Hän voittaa pokerissa ja perustaa varojensa avulla ravintola Kultaisen Tuopin.

Roskia viedessään Wikström törmää viranomaisia välttelevään Khalediin, joka saa ravintolasta töitä. Ravintoloitsijan karun kuoren alta löytyy lämmin sydän. Ravintolakohtauksissa näkyy parhaiten perinteinen kaurismäkeläisyys: absurdit käänteet, älykäs ja lakoninen huumori, surumielisyys ja karut interiöörit.

On kuitenkin sääli, ettei ohjaaja ole luottanut täysin pakolaisuusteemansa voimaan. Khaled kohtaa Suomessa ihmisiä ja kohtelua laidasta laitaan. Reilun Wikströmin ohella hän törmää äärikansallisin skineihin, jotka nauttivat maahanmuuttajien rääkkäämisestä. Elokuvan pääosaa näyttelevä Sherwan Haji luo roolihahmostaan uskottavan ja koskettavan
.
Kaurismäen Le Havressa pakolaisuusasioita käsiteltiin todellisina, mutta tyylitellysti. Uutuuselokuvassaan ohjaaja on paljon edellistä filmiään poliittisempi ja yhteiskuntakriittisempi. Asiat sanotaan suoraan ja kiertelemättä ja ainakin kerran suorastaan epätarkasti. Yhdessä kohtauksessa Khaled aiotaan palauttaa ”turvalliseen Aleppoon”. Tätä seuraa saman tien uutisosuus pommien moukaroimasta syyrialaiskaupungista. Ohjaajan manipuloimisyritys on ilmiselvä kun ottaa huomioon sen, ettei Suomesta ole palautettu tiettävästi yhtään pakolaista Syyriaan.

Aiempien Aki Kaurismäen elokuvien tapaan musiikilla on tässäkin elokuvassa tärkeä merkitys. Kamera poimii tällä kertaa esiin Tuomari Nurmion, Ismo Haaviston, Marko Haaviston & Poutahaukat sekä Harri Marstion ja Antero Jakoilan.

Sivurooleista voidaan mainita ravintolan henkilökuntaa esittävät Ilkka Koivula, Nuppu Koivu ja Janne Hyytiäinen. Elokuvan pikkurooleissa nähdään muiden muassa Kaija Pakarinen, Kati Outinen, Sulevi Peltola, Taneli Mäkelä, Milka Ahlroth, Ville Virtanen, Elina Knihtilä, Tommi Korpela ja Jörn Donner.

Elokuvan traileri:


lauantai 28. tammikuuta 2017

Lumoavan hieno musikaali****½

                                      Seb (Ryan Gosling) ja Mia (Emma Stone) loistavat
                                      sinnikkäinä rakastavaisina La La Landissa.

Nuoren amerikkalaisen ohjaajan Damien Chazellen musikaali La La Land (2016) on todellinen elokuvatapaus. Se on kunnianosoitus Hollywoodin kulta-ajoille, ja osoittaa sen, miten hyvää viihdettä amerikkalainen elokuva voi parhaimmillaan tuottaa. Leffa on hauska, lumoava, rytmikäs, upeasti roolitettu ja hetkittäin jopa sydäntäsärkevän kaunis. Katsojalle kaksituntinen on täynnä silmäkarkkia.

Jo elokuvan ensimmäinen kohtaus tempaisee mukaansa. Tarinan poika ja tyttö ovat jumittuneet moottoritien ruuhkaan. Autostereot pauhaavat, matkustajat hytkyvät hyteissään, torvet soivat – ja sitten alkaa tanssi ja laulu kuten musikaaleissa on tapana. Kaikki on täydellisesti ajoitettua, ja elokuvan värimaailma mietittyä.

La La Landissa elokuvanteon häikäisevä ryhmätyö näkyy kaikessa: musiikissa, tanssissa, kuvauksessa, lavastuksessa ja leikkauksessa. Ei ole ihme, että elokuva on kerännyt peräti 14 Oscar-ehdokkuutta helmikuulle James Cameronin Titanicin (1997) tapaan. La La Land nappasi jo tammikuussa seitsemän Golden Globe –palkintoa.

Elokuvan käsikirjoitus tai tarina eivät sinänsä ole kovin ihmeellisiä. Nuori näyttelijäkokelas Mia (Emma Stone) on saapunut Enkelten kaupunkiin saadakseen elokuvaroolin. Sitä odottaessaan hän työskentelee lähikahvilassa baristana, ihailee klassikkoelokuva Casablancan (1942) Ingrid Bergmania ja käy tylsien tv-sarjojen koe-esiintymisissä.

Emman huomio kiintyy köyhään jazz-pianisti Sebastianiin (Ryan Gosling), joka taistelee jokapäiväisestä leivästään ravintolan pianistina. Joululaulujen ja kuluneiden tunnelmakappaleiden sijasta hän haluaisi soittaa perinteistä jazzia. Sebiä huolestuttaa jazzin suosion hiipuminen ja mahdollinen kuolema.

La La Landissa pääpari ihastuu ja rakastuu toisiinsa. Seb ja Mia tukevat toisiaan orastavien haaveidensa ja yhteisten unelmiensa etsinnässä. Tätä symboloi hienosti Justin Hurwitzin koskettava ja suorastaan sydäntäsärkevän kaunis kappale City of Stars. Mutta ajan kuluessa unelmienkin on mukauduttava todellisuuteen.

Emma Stone ja Ryan Gosling ovat täydellinen pääpari La La Landiin. Heidän keskinäisessä suhteessaan on sellaista lämpöä ja kemiaa, jota nykyään harvoin tapaa elokuvissa. Emma Stone on taitava, lahjakas ja hyvin viehättävä näyttelijätär, jonka ilmeikkäät kasvot hallitsevat valkokangasta. Gosling on sympaattinen romanttinen sankari. Molemmat selviävät kunniakkaasti laulu- ja tanssinumeroistaan. Rakastavaisten sulava tanssi läpi universumin sulattaa paatuneenkin katsojan.

La La Land sijoittuu nykypäivän Los Angelesiin, mutta se on kuin rakkauskirje vanhoille Hollywood-klassikoille ja jazzin kultakaudelle. Elokuvallisia viittauksia on Casablancan ohella mm. Vertigoon (1958) ja Nuoreen kapinalliseen (1955). Musikaalina elokuva lepää Laulavien sadepisaroiden (1952), West Side Storyn (1961) ja Cherbourgin sateenvarjojen (1964) luomalla vankalla perinteikkäällä pohjalla.


Vain 32-vuotias ja jazzia rakastava Damien Chazelle löi läpi ankaralla rumpalikuvauksellaan Whiplash (2014). Hänen uutuuselokuvansa tuo ajatuksen tasolla takaisin Hollywoodin tähtikultin ja suuret studiot. La La Land hehkuu elokuvakaupungin kultakauden lumoa ja puhdasta magiikkaa. Se on viehättävällä tavalla myös vanhanaikainen. Kuten eräs katsojista totesi leffan jälkeen: loistava elokuva ilman väkivaltaa ja seksiä.

Elokuvan traileri:




perjantai 13. tammikuuta 2017

Raukea ruumis hengenpelastajana***

                                Hank (Paul Dano) ja Manny (Daniel Radcliffe) säkenöivät
                                Swiss Army Manin päärooleissa.

Harvoin jokin elokuva saa katsojan leuat loksahtamaan, aiheuttaa päivien hämmennyksen ja pistää todella pohtimaan, oliko leffa totta ollenkaan vai silkkaa unta tai hallusinaatiota. Y-Kinon ensi-iltaan rynnistänyt Swiss Army Man (2016) tekee tämän. Elokuvan nähtyäsi voit unohtaa Sveitsin armeijan monitoimilinkkuveitset. Ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Daniel Kwan ja Daniel Scheinert osoittavat sen, kuinka tehokas yksi raukea ruumis voi olla hengenpelastajana.

Swiss Army Man on elokuva, joka jakaa elokuvakriitikot ja katsojat kahteen eri ryhmään. Toiset pitävät elokuvaa hyvin kauniina, upeasti kuvattuna, poikkeuksellisen luovana ja rohkeana elokuvan lajityyppien sekoittajana. Toiset leimaavat elokuvan tylsäksi, juonen köyhäksi, osan sen otoksista vastenmielisiksi ja leffan venytetyksi. Totuus löytynee tässäkin tapauksessa jostain välimaastosta.

Elokuva käynnistyy autiolta saarelta, jossa syrjäytynyt Hank (Paul Dano) suunnittelee päiviensä päättämistä jollain muulla kuin K-kahvilla. Hänen puuhansa keskeytyvät, kun rantaan ajelehtii pukumiehen (Daniel Radcliffe) ruumis. Hank ilostuu keskeytyksestä ja yrittää elvyttää lasittunein silmin maailmaa katsovan vainajan. Elvytyspainallukset käynnistävät vainajassa hillittömät ilmavaivat, joita Hank hyödyntää pelastautuessaan Mannyksi ristimänsä ruumiin kanssa autiolta saarelta.

Parivaljakko nousee maihin toisella hiekkarannalla. Hank heittää kalmon selkäänsä ja päättää huolehtia hänestä. Nuoren miehen yksinäisyys on ollut niin piinaavaa, että ruumiskin kelpaa kaveriksi. Hankin hämmästys on rajaton, kun Manny virkoaa metsästä sijaitsevassa luolassa henkiin zombin tavoin. Tämä elävä kuollut on menettänyt muistinsa, jolle Hankin on opetettava kaikki A:sta alkaen.

Elokuva seuraa Hankin ja Manny ystävystymistä, läheisyyttä ja eloa metsässä. Kahden nuoren miehen keskustelut avaavat uuden maailman. Pian käy ilmi, että Mannyllä on suorastaan yliluonnollisia kykyjä. Leffan nimi Swiss Army Man viittaa alkuosaltaan maailmankuuluun monitoimilinkkuveitseen. Käsikirjoittajakaksikon luovuutta ja oivalluskykyä voi enimmäkseen vain ihailla. On uskomatonta, kuinka monipuolisesti yhtä kalvakkaa vainajaa voi käyttää selviytymistaistelussa oudoissa olosuhteissa.

Swiss Army Mania ei ole helppo sijoittaa perinteisiin elokuvantaiteen lajeihin. Se on komedia, tragedia, rakkaus- ja fantasiaelokuva. Ehkä eniten leffa on kuitenkin kaverielokuva. Hankin ja Mannyn ystävyys on ylimmillään metsän bussikohtauksessa, joka jää hyvin todennäköisesti elokuvan historiaan. Mannystä huolehtiessaan Hank unohtaa oman sisäisen sirpaleisuutensa.

Paul Dano tekee upean ja suorastaan liikuttavan roolityön Hankina. Kuinka paljon yksinäisyys voi uuvuttaa? Mitä merkitsee se, että unelmien nainen osoittautuu todellisuudessa täysin odotusten vastaiseksi? Millaista on todellinen ystävyys? Viimeksi mainittuun kysymykseen antaa vastauksen Daniel Radcliffen hienosti näyttelemä kalmo. Tällä elokuvalla Radcliffe karistaa Harry Potter -hahmonsa harteiltaan.

Swiss Army Man ei ole juonielokuvan ystäville. Ajoittain elokuvan käsikirjoitus tuntuu teinipoikien tekeleeltä. Mutta siinä on paljon sellaista lumoa, viisautta ja outoutta, joka laittaa katsojan ajattelemaan.

Elokuvan traileri:



lauantai 7. tammikuuta 2017

Halujensa koukuttamat**

                                Ricky (Antti Luusuaniemi) ja Annika (Pihla Viitala) ovat
                                Kuudennen kerran seksiriippuvainen pääpari.

Maarit Lallin uutuuselokuva Kuudes kerta (2017) käsittelee suorasukaisesti ja moralisoimatta seksiriippuvuutta. Teema sopii hyvin hedonistiseen aikaamme, jossa sitoutuminen toiseen ihmiseen kammottaa ja ihmissuhteista tehdään helposti kertakäyttötavaraa. Päähenkilöitä esittävien näyttelijöiden roolitöistä huokuu ammattimaisuus, mutta tarinan sisältö ja henkilöiden kohtalot eivät juuri jaksa kiinnostaa.

Elokuvan miljöönä toimivat pääkaupungin kadut ja asunnot, välillä tosin pyörähdetään työmatkalla Ahvenanmaalla.

Kuudes kerta heijastaa valkokankaalle Annika Lahden (Pihla Viitala) ja Ricky Kalinin (Antti Luusuaniemi),  joiden välille kehittyy intohimoinen seksisuhde. Kolmikymppinen Annika elättää itsensä vaivoin yksityisetsivänä, jonka toimeksiannot liittyvät lähinnä aviorikoksista epäilyjen varjostamiseen ja todisteiden hankkimiseen heitä vastaan.

Luksusasuntoja välittävä Ricky pitää itseään alfauroksena, upeana lahjana koko naissukukunnalle. Rickyn pepun alla hyrisee valkoinen Jaguar, sylissä kehräävät erilaiset kiimaiset kisut. Kiinteistönvälittäjä kaataa vuoteelleen usein asiakkaitaan, josta moni elää avioeron ja itsellistymisen rajapinnassa. Heidän taustaltaan löytyy murskattuja unelmia, särkyneitä sydämiä, mutta myös tulevaisuuden toivoa, jota uusi asunto edustaa.

Nelikymppinen kiinteistönvälittäjä on seksiaddikti, jolla on työkalenterinsa ohessa omat aikataulunsa valloituksilleen, joita hän ”ilahduttaa” sähköisillä kikkelikuvillaan. Hän haluaa Annikan tavoin seksiä ilman sitoumuksia ja tunteita, mutta onnistuuko se? Voiko toisen ihmisen iholla olla pitkään ilman minkäänlaisia emootioita?

Maarit Lallin elokuva epäonnistuu päähenkilöidensä taustoittamisessa. Ohjaaja-käsikirjoittaja on todennäköisesti halunnut johdattaa katsojan minuutti minuutilta, vihje vihjeeltä päähenkilöidensä maailmaan samaan tahtiin kuin nämä tutustuvat toisiinsa. Elokuvakerronnassa tämä johtaa kuitenkin siihen, että Ricky, Annika ja heidän toimintansa tavoitteet jäävät irrallisiksi. Heidät liittää yhteen rujo, hätäinen ja nuhjuinen seksi, jossa ollaan kaukana vaakamambon hienouksista. Toki kuvausta voi kiittää arkisesta realismista.

Pihla Viitala tekee ammattinäyttelijän työtä Annikana, josta arvostelijan on vaikea saada otetta. Miksi hän käyttäytyy siten kuin käyttäytyy? Onko syynä himo, kosto vai rakkaudennälkä? Antti Luusuaniemen Rickystä välittyvät kyynisen ja osin narsistisen pelimiehen elkeet, vaikka kuluttava elämäntapa alkaa jo näkyä nelikymppisessä kiinteistönvälittäjässä.
   
Ohjaaja ei sanojensa mukaan ole halunnut moralisoida elokuvallaan. Häneltä olisi kuitenkin odottanut jonkinlaista analyysiä seksiaddiktion syistä. Monen kohdalla on kyseessä seksuaalinen hyväksikäyttö jossain vaiheessa elämänkaarta. Joillakin on toisaalta niin voimakas libido, että se johtaa vääjäämättä petoksen poluille. Seksiriippuvutta eivät nykyään ainakaan helpota yliseksualisoitunut mediaympäristö, erilaiset pettämissivustot sekä seuranhakusovellukset ja –palvelut, joita Rickykin hyödyntää.

Kuudennen kerran sekavuutta lisää sivuhenkilöiden suuri määrä. Heistä yksikään ei kasva kokonaiseksi ihmiseksi, vaikka mukana on Esko Salmisen, Pirkka-Pekka Peteliuksen, Minna Haapkylän ja Reino Nordinin kaltaisia kykyjä. Elokuvan tarina ei yksinkertaisesti kanna loppuun asti.

Elokuvan traileri: